Ville Orell

Terapeuttisi Turussa

Tekijä: Ville Orell

  • Brain rot – mitä se on, mistä se syntyy ja miten siihen voi vaikuttaa?

    Brain rot – mitä se on, mistä se syntyy ja miten siihen voi vaikuttaa?

    Tässäkin kirjoituksessa on pieni kokemuksen syvä rintaääni mukana. Termi kuvaa ilmiötä, jossa jatkuva altistuminen lyhytmuotoiselle, kaoottiselle ja usein triviaalille verkkosisällölle johtaa uupumiseen, keskittymiskyvyn heikkenemiseen ja tunne-elämän latistumiseen. “Brain rot” – suomeksi vapaasti käännettynä aivomätä – nousi Oxfordin vuoden sanaksi 2024.

    Vaikka termi on lähtöisin meemikulttuurista, sen taustalla on todellisia huolia lasten, nuorten ja aikuisten aivoterveydestä. Huolia, joita on helppo havaita nykypäivässä. Arkisia ilmiöitä ja valintoja, joista melkeinpä jokainen tunnistaa itsensä ja tuntee piston sydämessään.  

    Maailma on muuttunut tällä saralla nopeaan ja ilmiö vielä evoluution näkökulmasta suhteellisen tuore. Kovin pitkäaikaisia tutkimuksia aiheesta ei näin ollen ole voitu tehdäkään. Oma veikkaukseni on, että älylaitteiden käytöllä ja yleisesti informaation tulvalla on meille ihmisille ja hermostollemme monenlaisia seurauksia. Saatikka, miten kaikki vaikuttaa vielä kehittyviin aivoihin.

    Tämä blogi on omalta osaltani ollut pieni yhden miehen kunnianosoitus sille hiukan hitaammalle vanhalle maailmalle, jossa luettiin pidempiä tekstejä nopeiden somepäivitysten sijaan. Onneksi aivot ovat kehittyvää sorttia suuntaan ja toiseen, joten toivoakin on. 

    Mikä on brain rot ja miksi siitä puhutaan nyt? 

    “Brain rot” on netti- ja someslangia ilmiölle, jossa jatkuva, pinnallinen ja nopeasti palkitseva sisältö alkaa pirstoa keskittymistä, ohjata tunteita ja vaikuttaa uneen. Termi ei ole diagnoosi, mutta se on vakiintunut kieleen: Oxford Languages nimesi brain rotin vuoden sanaksi 2024, ja sanakirjat (Dictionary.com, Merriam-Webster) kuvaavat sitä sekä sisällön laaduksi että tilaksi, jossa mieli jää kiinni tällaiseen syötteeseen. Ilmiön ajankohtaisuus heijastaa kokemusta arjesta ja työstä: huomio sirpaloituu, rauhoittuminen vaikeutuu ja mikroskrollaaminen sekä puhelimen tarkastelu hiipii joka väliin.  

    Mediamaisema on muuttunut lyhytformaattiseksi (esim. Reels, Shorts, TikTok), alustat on rakennettu maksimoimaan aikaa ja sitoutumista, ja brain rot antaa nimen monelle tutulle tuntemukselle aivoista mössönä skrollauksen jälkeen. Tähän pystyy toki moni samaistumaan myös pitkän päätteellä vietetyn työpäivän jälkeen. Ja onko työpäivä päätteellä enää pelkästään päivä päätteellä sisältäen puhtaasti työasioita? Päivä sisältää laajan skaalan kaikkea informaatiota uutisista ja säätiedotuksista, erilaisiin mielenkiinnon kohteisiin ja innostuksiin aihepiiristä toiseen, kymmeniä avonaisia ikkunoita ja Teams -viestejä, sähköposteja unohtamatta. Kaikki tämä dopamiinia nopeasti liikuttavaa. 

    Brain rot ilmiönä: Mistä se syntyy? 

    Lyhyt sisältö, nopeat palkinnot 
    Lyhytvideoiden virta palkitsee nopeasti ja arvaamattomasti – juuri se koukuttaa. Uudempi tutkimus liittää runsaan lyhytvideokäytön heikompaan tarkkaavuuteen ja itsesäätelyyn, erityisesti jos katselu on “automaattista” eikä tarkoituksellista.  

    Algoritmien vaikutus ajatteluun 
    Alustojen peruslogiikka on pitää meidät virrassa. Se lisää keskeytystiheyttä, tekee syvästä ajattelusta harvinaisempaa ja totuttaa mielen hakemaan uuden klipin tuottamaa pientä mielihyväpiikkiä. Toisin sanoen ympäristö on viritetty ohjaamaan huomiota – ellei ihminen rakenna selkeitä vastavoimia. 

    Pinta vs. syvyys 
    Lyhyt formaatti ei automaattisesti tarkoita pinnallisuutta, mutta pinnan painottuminen on todennäköisempää: nopeus ja tiheä vaihtelu vaikeuttavat kokonaisuuksien hahmottamista ja pitkäjänteistä päättelyä. Kun käyttö on runsasta, pitkän tekstin lukeminen ja monivaiheisen tehtävän ylläpito alkaa tuntua raskaammalta – ei siksi, ettemme kykenisi, vaan koska hermosto tottuu eri rytmiin.

    Miten brain rot vaikuttaa mieleen ja sen toimintaan 

    Brain rot ei ole pelkkää “huonoa keskittymistä”, vaan tapa, jolla pieni, toistuva ärsykevirta sotkee ajattelun perusrakenteita. Ensimmäinen lenkki on työmuistin vuotaminen. Kun mielessä pyörii puhelin, ilmoitusten odotus tai ajatus “mikä innostavaa tulee seuraavaksi”, osa kapasiteetista on varattuna taustalle. Se riittää heikentämään sitä, miten hyvin koodaat tietoa muistiin ja pidät ajatuksen koossa. Toinen lenkki ovat tehtävän vaihtoon liittyvä kuormittuminen. Jokainen mikrotarkistus on tehtävän vaihtamista liian usein. Tällöin hetki hukkuu, virheitä tulee enemmän ja eteneminen tahmaa. Ja vaikka palaisit nopeasti alkuperäiseen tehtävään, huomion jäämä pitää sinua vielä hetken kiinni siinä, mihin äsken kurkistit, kuin ovi johonkin innostavaan olisi jäänyt auki. 

    Edellä on kuvattu asioita tutkimustiedon pohjalta. Valtaosa tutkimuksista on poikkileikkaavia: ne kuvaavat yhteyksiä, eivät osoita syytä. Siksi painopiste on käytännön kokeiluissa ja oman arjen seurannassa. 

    Tylsyyden sietokyvyn lasku 

    Tylsyys on hermostolle hyödyllinen välitila. Hetki, jossa mikään ei vaadi sinulta mitään ja mieli saa vaeltaa. Lyhytvideovirran ja informaation rytmi kuitenkin opettaa aivoille toisenlaisen perusasetuksen – tiheän vaihtelun. Silloin pienikin epämukavuus (takkuava kappale, tyhjä hetki bussissa, lapsen “odota”-pyyntö) tuntuu kehossa pienenä levottomuutena, jonka helpoimmaksi lääkkeeksi mieli ehdottaa taas lisää skrollaamista.  

    Tylsyys ei enää ole levon alku, vaan impulssi “tehdä edes jotain pientä”: avaan, kurkkaan, päivitän. Kun tämä toistuu, keho alkaa yhdistää pienen levottomuuden ja pienen palkinnon toisiinsa – ja kierros lyhenee huomaamatta. 

    Arjessa tämä voi näkyä näin: alat kirjoittaa, tökkäät vaikeaan virkkeeseen ja käsi hakeutuu taskulle. Kurkkaat “vain 20 sekuntia”, palaat tekstiin ja huomaat lukevasi saman lauseen uudestaan. Tai kotona hiljainen hetki ruokapöydässä tuntuu tyhjältä, joten selaat nopeasti “jotain kivaa”. Lapsi pyytää apua juuri silloin, kun olet ajatuksissasi muualla -> kaikilla kärsivällisyys lyhenee pykälän, kun yhteissäätely ei toimikaan enää. 

    Tämä on opittua – ja siksi pois opittavissa. Tylsyyden sietoa voi harjoitella annostelemalla sitä tarkoituksella takaisin arkeen. Se ei tarkoita kiduttavaa turhautumista, vaan lyhyitä, lempeitä tylsyyspaloja, joissa annat hermoston laskea kierroksia ilman ärsykettä. 

    • Työssä: Kun huomaat käden hakeutuvan puhelimelle, pysähdy 60 sekunniksi: katso ikkunasta kolmeen yksityiskohtaan, kuuntele kaksi ääntä, huomaa yksi kehontunne. Kirjoita paperille yksi lause “mihin jäin ja mitä seuraavaksi” – ja jatka. Pieni tylsyys palauttaa ajattelun jatkuvuutta paremmin kuin “yksi klippi”. 
    • Perheessä: sovi hiljainen minuutti ruokailun alkuun. Katsellaan ympärille, maistellaan rauhassa, ei ruutuja. Kun lapsi kyllästyy, käännä se leikiksi (“montako erilaista ääntä kuulet?”). Tavoite on pidentää viivettä reaktion ja ruudun välissä. 
    • Asiakastyössä: sanoita asiakkaalle, että tylsyyden signaali on kehon tapa kertoa: “nyt olisi tilaisuus levätä tai vaihtaa rytmiä”. Rakentakaa kolme vaihtoehtoista tapaa sietää tylsyyttä. Tässä muutamia esimerkkejä, mutta voit keksiä lisää: 10 hengitystä, vesilasillinen, 2 minuutin venyttely tai muu pieni toiminta. Kokeilkaa kahta viikkoa ja seurataan, miten vire, uni ja keskittymisen kesto muuttuvat. 

    Ammattilaisen kannalta hyödyllistä on asiakkaan kanssa pohtia, että “Missä kohtaa päivää tylsyyden hetket tulevat?” ja “Mitä silloin yrität välttää?” Moni huomaa välttelevänsä pientä epämukavuutta (epävarmuus, riittämättömyys, aloituskynnys), johon ruutu tarjoaa nopean paon. Kun epämukavuutta oppii sietämään hetken pidempään – 15 sekuntia tänään, 30 sekuntia ensi viikolla – hermosto oppii, ettei impulssiin tarvitse vastata. Tylsyys alkaa taas tehdä sitä, mitä sen kuuluu: rauhoittaa, yhdistää ajatuksia ja tehdä tilaa luovuudelle. 

    On myös hyvä muistaa yksilöerot. Osalle meistä, ketä luonnostaan olemme hermostollisesti herkempiä, tylsyyden hetket tuntuvat tavallistakin raadollisimmilta. Silloin rakenteiden säätäminen auttaa: aikarajat ruudulle, selkeät ikkunat keskittymiselle, taukorituaalit ja puhelin pois näkyvistä. Tavoite ei ole “nollata” elämästä kaikkia ärsykkeitä, vaan palauttaa rytmi, jossa hermosto saa vuorotella, että välillä tapahtuu ja välillä on ihan luvallista olla tekemättä mitään.  

    Juuri tuo vuorottelu palauttaa pitkän ajatuksen kantokykyä työssä, perheessä ja omassa olossa. 

    Mielihyvän haku ja säätely 

    Tunne-elämän latistumiseen, jossa tunteiden säätely vaikeutuu ja mielihyvän lähteet kaventuva. “Doomscrolling” (negatiivisen uutisvirran mättäminen) näyttää lisäävän ahdistuneisuutta ja eksistentiaalista huolta. Se linkittyy heikompaan sitoutumiseen: skrollaus lievittää ja tyydyttää hetken, mutta kokonaiskuormitus kasvaa.  

    HUOM! Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä negatiivisten asioiden skrollaamisesta, mitä usein huomaa nostettavan esiin. On tärkeää huomata, että aivot kuormittuvat myös “kivasta” sisällöstä. Se, onko sisältö positiivista vai negatiivista (valenssi), ei yksin ratkaise, vaan kiihtymystaso (arousal) ja palkitsevuus. Monen ilta valuu hyvinvointireelseihin, söpöihin lemmikkivideoihin, treenivinkkeihin, ASMR:ään tai tyydyttäviin käsityöklippeihin. Silti mieli jää kierroksille. Miksi? 

    Kolme keskeistä mekanismia: 

    1. Sosiaalinen palkinto. Tykkäykset, katselukerrat ja nopea palaute aktivoivat aivojen palkkijärjestelmää (mm. ventraalinen striatum/nucleus accumbens); ilmiö on osoitettu erityisesti nuorilla, mutta koskee laajasti myös aikuisia. Palaute voi olla myönteistä ja silti ylläpitää tarkistus- ja “vielä yksi juttu” -käyttäytymistä. (Sherman ym. 2016)  
       
    1. Arousal > valenssi. Tutkimus verkossa leviävästä sisällöstä osoittaa, että korkea kiihtymys – oli tunne sitten positiivinen (ihmetys, nauru) tai negatiivinen (ärtymys, huoli) – lisää todennäköisyyttä, että sisältöä kulutetaan ja jaetaan. Toisin sanoen innostavat hyvän mielen pätkät kuormittavat samalla logiikalla kuin synkät uutiset ja ne nostavat virettä nopeasti ja pitävät meitä virrassa.  
       
    1. Uutuus ja tiedon palkitsevuus. Myös uteliaisuus on palkitsevaa: aivot reagoivat “tiedon luvattuun paljastukseen” dopaminergisesti. Siksi tuhatta pientä “tämän yhden kikan et tiennyt” -videota on vaikea vastustaa, vaikka sisältö olisi harmitonta. Pienet yllätykset → palkkio-odotus → lisää klikkejä.  

    Some opettaa meitä klikkaamaan: kun saat heti pienen palkinnon (tykkäys tai seuraava video), aivot haluavat toiston. Tarkistuskierros lyhenee, ja pian huomaat katsovasi ‘vain yhden’ vielä. Sisällön sävy ei ratkaise – myös kiva ja inspiroiva video pitää hermoston kierroksilla. Koska päässä on vain rajattu määrä ‘työpöytää’, tämä pirstoo työmuistia ja vie tilaa syvältä keskittymiseltä. Siksi pitkän tekstin lukeminen tai päätösten tekeminen alkaa tuntua raskaammalta. 

    Tiivistetysti. Sovellukset opettavat meitä klikkaamaan ja skrollaamaan, koska nopea palkinto (tykkäys, uusi video) tuntuu hyvältä. Kun pää on jo täynnä ärsykkeitä, tärkeisiin juttuihin keskittyminen alkaa takkuilla. 

    Uni  

    Uni on se paikka, jossa aivot palauttavat perusrytminsä: muisti jäsentyy, tunnekuorma purkautuu, ja vire asettuu seuraavaa päivää varten. Siksi brain rot näkyy usein selvimmin juuri illassa ja yössä. Laaja meta-analyysi (55 tutkimusta) liitti elektronisen median käytön heikompaan unenlaatuun ja lisääntyneisiin unipulmiin – sekä “yleisen” että “ongelmallisen” käytön osalta. Kulttuurierot vaikuttavat tähän jonkin verran, mutta käytännön viesti on kaikkialla samansuuntainen: iltaan rajoja ja rytmit ja makuuhuone ruuduttomaksi.  

    Miksi ruutu sotkee unta, vaikka sisältö olisi kivaa? 
    Ei vain sinivalo. Enemmänkin kolme asiaa:  

    • vire nousee – lyhyet, palkitsevat piikit pitävät hermoston virittyneenä 
       
    • aika lipsuu – “vielä yksi” venyttää nukkumaanmenon  
       
    • mieli jää päälle – ajatukset juoksevat, huomion jäämä estää rauhoittumisen. Valenssi (kiva vs. kurja) ei ratkaise, vaan tahti ja palaute: nopeat, yllättävät ärsykkeet nostavat kierroksia, mikä viivästyttää unta.  

    Keskittymiskyvyn heikkeneminen – ja “pelkkä puhelin pöydällä” 

    Meille monille niin tuttu ilmiö, johon liittyy myös vaikeutta ylläpitää pitkäjänteistä huomiota. Moni tunnistaa tämän värinän. Et kuule ääntä etkä tunne tärinää, mutta huomio värisee kohti puhelinta. Tai tuntee värinän taskussaan, kuin puhelin soisi. Se riittää – ei tarvita käyttöä, pelkkä mahdollisuus käyttöön vie osan työmuistista. 

    Useat kokeelliset tutkimukset ovat havainneet, että pelkkä älypuhelimen läsnäolo pöydällä voi heikentää työmuistia ja suoriutumista. Puhelin luo ulkopuolelleen tietynlaisen piippauspotentiaalin, joka “varaa” osan kognitiivisista resursseista. Toisaalta meta-analyysitasolla näyttö on osin ristiriitaista: vaikutusta on joissakin asetelmissa, mutta ei kaikissa – mikä korostaa yksilö- ja kontekstieroja. Turvallinen nyrkkisääntö keskittymiselle on silti: puhelin pois näkyvistä, ei vain äänettömälle.  

    Sosiaalisissa tilanteissa olemisessa, niin kotona kuin työssä, taukojen tarkoitus on tukea ja lisätä ajattelua. Ei luoda lisää mahdollisuuksia selata ja virittyä johonkin muuhun. 

    Tarkkaavuuden haasteiden kasvu väestössä 

    Tilastot viittaavat siihen, että tarkkaavuuden ja ADHD-diagnoosien määrät ovat kasvaneet useissa maissa – myös Suomessa. Esimerkiksi valtakunnallinen kohorttitutkimus raportoi uusien ADHD-diagnoosien kaksinkertaistuneen Suomessa vuosina 2020–2022, ja THL:n tuore tilastokatsaus kuvaa poikien (7–12 v) ADHD-diagnoosien yleistymistä viime vuosina. Ajattelen, että meidän ammattilaisten ja perheiden kanssa työskentelevien on hyvä rohkeasti tukea ihmisiä tässä ja auttaa arjen rakenteiden säätämisessä ja kehittämisessä suotuisampaan suuntaan.  

    On aiheellista pohtia, miten brain rot linkittyy tarkkaavuuden ja keskittymisen haasteiden yleistymiseen. ADHD-diagnoosit ovat lisääntyneet, mutta myös ilman diagnoosia moni kokee vaikeuksia keskittyä, suunnitella ja rauhoittua. Digitaalinen ympäristö, kuten ympäristö muutenkaan missä elämme ei ole neutraali – se muokkaa aivoja. 

    Brain rot ja hermostollisesti herkemmät  

    Joillekin hermosto syttyy nopeammin ja sammuu hitaammin. Tätä voi kutsua hermostolliseksi herkkyydeksi. Tällöin aistit ottavat enemmän sisään, ärsykkeet tuntuvat voimakkaammin, vire nousee herkästi ja palautuminen vaatii aikaa. Se ei ole vika, vaan ominaisuus  ja sillä on paljon vahvuuksia (tarkkanäköisyys, vivahteiden taju, syvällinen ajattelu). Brain rot koskettaa kuitenkin herkempiä usein eri tavalla: kynnykset ovat matalammat ja piikit korkeammat. Lyhyt, nopeasti palkitseva sisältö nostaa kierroksia heille jopa silloin, kun muille se on “vain kevyt tauko”. 

    Työpäivän loppuun varattu raportti kuihtuu mikroskrollien sarjaksi, koska hermosto reagoi jokaisen pienen yllätyksen äärellä kuin se olisi merkittävä signaali, jotain innostavaa tulossa. Illalla hyvän mielen klipit eivät laske vaan nostavat virettä pykälällä, minkä takia nukahtaminen viivästyy tai vaikuttaa yön unenlaatuun. Kotona lapsi (tai aikuinen) voi kokea lyhyiden videoiden rytmin “liian nopeana” ja toisaalta olla niissä silti kiinni, koska jokainen pieni palkinto tuntuu voimakkaalta. Aivo ja mieli haluaa toiston, ja toisaalta keho väsyy toistosta. 

    Herkälle hermostolle kuormitusta ei tee vain synkkä uutinen, vaan myös söpö lemmikki, inspiroiva treenivinkki, täydellinen keittiöremontti. Valenssi (kiva vs. kurja) ei ratkaise, vaan kiihtymys ja rytmin tiheys. Kun hermosto toimii valmiustilassa, hyvänkin sisällön mikropalkinnot pitävät sen siellä. Seurauksena on sirpaleinen olo: pää käy kuumana, mutta syvä ajattelu ei taitu. 

    Hyvä uutinen on, että ympäristöä voi säätää, eikä tarkoitus ole kieltää herkkyyttä tai tekniikkaa – päinvastoin, suojella vahvuuksia. Ammattilaisen työssä tämä tarkoittaa, että herkkyys sanoitetaan vahvuutena, joka tarvitsee oikean ympäristön. Perheiden kanssa keskitytään rytmiin, ei pelkkiin sääntöihin: laiteparkki olohuoneessa, yhteinen “hidas ilta” mahdollisimman monesti viikossa, ja nuorelle sovitaan selkeät ymmärrettävät toimintatavat älylaitteiden kanssa.  

    On tärkeää muistaa, että herkkä hermosto tuo mukanaan supervoimia. Kykyä huomata pieniä muutoksia, sanoittaa tunnelmaa, aistia, milloin jokin on olennaista. Kun suojaat nuo kyvyt turhalta ärsyketulvalta, ajattelu syvenee ja yhteys toisiin vahvistuu. Brain rot ei ole herkille “pahempi kohtalo”, vaan selkeämpi kutsu säätää ympäristöä fiksusti. Kun säädät päivän rytmiä, ruutujen määrää ja iltarutiineja hermostollesi sopiviksi, lyhyet sisällöt eivät enää vie sinua mennessään. Ne alkavat tukea vahvuuksiasi, kuten kykyä keskittyä tärkeään, löytää merkityksiä ja rakentaa yhteyttä toisiin sen sijaan, että veisi niiltä tilaa.

    Brain rot kulttuurisena ilmiönä 

    Meemikulttuuri, ironia ja absurdius ovat tapoja käsitellä maailmaa, jossa informaatio on ylenpalttista ja tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Lyhyt formaatti tiivistää monimutkaisen tunnekokemuksen yhdeksi viittaukseksi.  

    • Osaa brain rot -ilmiöstä voidaan lukea myös vastareaktioksi tuottavuusnormeihin ja osallistumisen uudeksi lajiksi nuorilla (ks. Owens 2025). 
       
    • Tapa purkaa stressiä, olla ”lapsellinen” ja irrottautua jatkuvasta suorittamisesta. 
       
    • Yhteisöllinen kokemus, jossa sisäpiirin vitsit ja visuaaliset kielikuvat luovat yhteenkuuluvuutta. 

    Brain rot on siis osaltaan myös vastarintaa vakavuutta kohtaan – leikillisyys on ihmisen keino säädellä kuormaa ja kuulua johonkin. Ongelmia syntyy, jos kaikki muuttuu leikiksi. Tällöin syvä ajattelu ja pitkäjänteinen lohdun kokemus jäävät osin löytymättä. 

    Brain rot ja luovuus: tuhoaako vai synnyttääkö se jotain uutta? 

    Lyhytformaatti voi olla myös luovuutta tukevaa: uudenlaista inspiraatiota, oppimista, yhteisöjä ja synteesien luomista asioiden välillä dynaamisella tahdilla. Kysymys on lopulta toiminnan tarkoituksellisuudesta: mitä olen tekemässä, miksi, ja milloin lopetan. Kun kulutus muuttuu valinnaksi eikä virran viemäksi, lyhyt sisältö voi elää rinnakkain syvän kanssa – ja jopa johdattaa siihen (esim. lyhyt some → pitkä artikkeli → kirja).

    Oma luomistyöni perustuu tähän, kun usein inspiroidun sosiaalisesta mediasta näkemästäni ja haluan luoda tästä syväluotaavampaa sisältöä.  

    Kääntöpuoli on keskeneräisyyden kulttuuri. Kun palkinto tulee nopeasti, aloitusenergia kuluu pelkkiin startteihin. Työtä ei viedä loppuun, koska uutta on aina tarjolla. Huomaamatta siirrymme “ikuisen luonnoskirjan tilaan”, jossa ideat saavat kyllä ohuen muodon, mutta harjoittelu ja viimeistely jäävät ilman aikaa. Algoritmien logiikka suosii toistettavuutta ja turvallista muotoa – se houkuttelee samankaltaistamaan. Lopputulos voi olla tasapaksua huttua, kun kaikki näyttää vähän hyvältä, mutta mikään ei liiku syvälle. 

    Miten brain rotia voi ehkäistä tai tasapainottaa? 

    Digitaalinen paasto – kevyesti, toistuvasti 

    • Ilmoitusten nollaus: jätä päälle vain puhelut ja viestit ja jos jokin ihan välttämätön. 
    • Aikaikkunat: esim. 2 × 15 min/päivä lyhytvideoille ja ns skrollaamiselle 
    • Puhelin pois näkyvistä keskittymisen ajaksi (ei vain äänettömälle) – pelkkä läsnäolo voi syödä työmuistia. 

    Tietoinen sisällönkulutus 

    • Hidas media päivittäin: 20–30 min pitkää tekstiä/dokumenttia/kirjaa. Se “kouluttaa” takaisin syväkeskittymistä – vastavoima lyhytvideorytmille.  
    • Tarkoitus ennen avaamista: Miksi avaan? Mitä etsin? Milloin lopetan? Pieni suunnitelma vähentää imua. Opettaa huomaamisen taitoa, joka taas kehittää yhteyksiä aivojen etuosissa. 

    Pitkäkestoiset projektit 

    • Pidä elämässä käynnissä jotain, mikä ei palkitse heti: soittaminen, piirtäminen, tavoitteellinen (sopivan) juoksu/liikunta, puutyö, blogisarja. Kehollinen tai käsillä tekeminen palauttaa toisenlaisen rytmin. 

    Mediatietoisuus & algoritmien ymmärtäminen 

    • Ymmärrys lisää valtaa: algoritmi optimoi huomiota. Kun huomaat tämän, et ole sisällön vietävissä samalla tavalla. 

    Uni ensin 

    • Tunti ennen nukkumaanmenoa ruudut pois; makuuhuone ruuduttomaksi.  
    • Seuraa viikon ajan nukahtamisaikaa, heräilyjä ja aamuvirettä (0–10) – useimmat näkevät muutoksen 1–2 viikossa. 

    Lopuksi 

    Brain rot ei leimaa ihmistä, se nimeää ympäristön ja tottumusten yhteisvaikutuksen. Siksi ratkaisu löytyy harvoin tahdonvoiman kiristämisestä, ja useammin olosuhteiden säätämisestä. 

    Ilmiö näkyy työssä (keskeytykset, päätösväsymys, heikompi sitoutuminen), perheissä (säätelyn ja iltarutiinien takkuaminen) ja vastaanotoilla (uni, alakulo, ahdistus kietoutuvat arjen skrollirytmiin). Positiivista on, että pienet, toistuvat teot tuottavat usein tuntuvan eron 1–2 viikossa, kun niitä oikeasti kokeillaan ja seurataan. Käytännössä tämä tarkoittaa ilmoitusten siivousta, aikaikkunoita somelle, puhelinta pois näkyvistä keskittymisen ajaksi sekä hidasta mediaa (kuten tämä teksti) palauttamaan syvää rytmiä. 

    Ammattilaiselle kyse on rakenteiden ja arjen sisältöjen kirkastamisesta, sujuvamman rytmin luomisesta, mm. yhteiset pelisäännöt, selkeät kokeilut ja niiden systemaattinen seuranta -> mikä toimi, mitä säädetään, kokeillaan uudelleen. Kyse ei oikeastaan ole asioiden kieltämisestä, vaan uusien taitojen opettelusta. Tällöin arjen tempo rauhoittuu ja rajat tuntuvat helpotuksilta, eivät kielloilta. Säätelykyvyn haasteiden edessä tämä ei välttämättä ole helppoa, mutta se on välttämätöntä ja toisaalta tukee säätelyn kehittymistä, kun toiminnasta tulee tietoisempaa ja harkitumpaa.

    Brain rot ei ole vain meemisana, vaan peili, joka heijastaa digitaalisen arkemme haasteita ja kutsuu pysähtymään huomaamaan itseämme. Mitä aivoni tarvitsevat voidakseen hyvin ja ennen kaikkea, voidakseni ajatella, luoda, tuntea ja olla yhteydessä? Vastaamalla tähän arjen pienillä teoilla, nopea ja lyhyt sisältö lakkaa viemästä meitä mennessään ja saattaa alkaa palvella sitä, missä olemme parhaimmillamme.

    Lähteet 

    Auro, K., Holopainen, I., Perola, M., Havulinna, A. S. & Raevuori, A. 2024. Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder Diagnoses in Finland During the COVID-19 Pandemic. JAMA Network Open 7(6): e2418204. Viitattu 28.9.2025. https://doi.org/10.1001/jamanetworkopen.2024.18204 
     
    Berger, J. & Milkman, K. L. 2012. What Makes Online Content Viral? Journal of Marketing Research 49(2), 192–205. Viitattu 28.9.2025. https://doi.org/10.1509/jmr.10.0353 
     
    Dictionary.com. 2024. brainrot (Meaning & Origin). Viitattu 28.9.2025. https://www.dictionary.com/e/slang/brainrot/ 
     
    Gruber, M. J., Gelman, B. D. & Ranganath, C. 2014. States of Curiosity Modulate Hippocampus-Dependent Learning via the Dopaminergic Circuit. Neuron 84(2), 486–96. Viitattu 28.9.2025. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/25284006/ 
     
    Han, X., Huang, X., Qin, M., Zhao, S. & Zhou, R. 2024. Electronic Media Use and Sleep Quality: A Meta-analysis. Journal of Medical Internet Research 26: e48356. Viitattu 28.9.2025. https://www.jmir.org/2024/1/e48356/ 
     
    Hartanto, A., Yong, J. C. & Yang, H. 2024. The Effect of Mere Presence of Smartphone on Cognitive Performance: A Meta-Analysis. Technology, Mind and Behavior 5(1). Viitattu 28.9.2025. https://tmb.apaopen.org/pub/7np97zr5/download/pdf 
     
    Hughes, I. M., LaMothe, R. & Gino, F. 2024. Working, Scrolling, and Worrying: Doomscrolling at Work and Its Implications for Work Engagement. Computers in Human Behavior 154: 108239. Viitattu 28.9.2025. https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0747563223004818 
     
    Jiang, L., Ma, Y., Chen, Q. & Zhao, J. 2024. Short-Form Video Addiction and Adolescents’ Sleep Quality: The Mediating Role of Social Anxiety. BMC Psychology 12: 328. Viitattu 28.9.2025. https://bmcpsychology.biomedcentral.com/articles/10.1186/s40359-024-01865-9 
     
    Merriam-Webster. 2025. brain rot (Slang Dictionary). Viitattu 28.9.2025. https://www.merriam-webster.com/slang/brain-rot 
     
    Oxford University Press. 2024. Brain rot named Oxford Word of the Year 2024. Viitattu 28.9.2025. https://corp.oup.com/word-of-the-year/ 
     
    Owens, E. 2025. ‘It speaks to me in brain rot’: Theorising ‘brain rot’ as a Genre of Participation among Teenagers. New Media & Society. Early view. Viitattu 28.9.2025. https://journals.sagepub.com/doi/10.1177/14614448251351527 
     
    Sherman, L. E., Greenfield, P. M., Hernandez, L. M. & Dapretto, M. 2016. The Power of the Like in Adolescence: Effects of Peer Influence on Neural and Behavioral Responses to Social Media. Psychological Science 27(7), 1027–1035. Viitattu 28.9.2025. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC5387999/ 
     
    Shifman, L. 2013. Memes in Digital Culture. Cambridge, MA: MIT Press. Viitattu 28.9.2025. https://mitpress.mit.edu/9780262525435/memes-in-digital-culture/ 
     
    Skowronek, J., Schmid, S. & Kübler, A. 2023. The Mere Presence of a Smartphone Reduces Basal Cognitive Performance. Scientific Reports 13: 10554. Viitattu 28.9.2025. https://www.nature.com/articles/s41598-023-36256-4 
     
    Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 2025. Lasten ja nuorten ADHD-diagnoosien yleisyys 2023 (Tilastoraportti 4/2025). Viitattu 28.9.2025. https://www.julkari.fi/handle/10024/151005 
     
    Yan, T., Yang, Y., Zhang, Y., et al. 2024. Mobile Phone Short Video Use Negatively Impacts Attention Control and Self-Control. Frontiers in Psychology 15: 1352073. Viitattu 28.9.2025. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC11236742/ 

  • Systeeminen ajattelu – ihminen ei ole koskaan yksin

    Systeeminen ajattelu – ihminen ei ole koskaan yksin

    Kun katsomme ongelmaa vain yhdestä kulmasta, se näyttää helposti joko liian yksinkertaiselta tai liian monimutkaiselta. Kun käännämme katsetta suhteisiin, ympäristöön ja elämään, alkaa tilanne näkyä uudella tavalla. 

    Systeeminen ajattelu tarkoittaa, että ihmistä ja ilmiötä ei ymmärretä irrallaan, vaan suhteissa olevaksi ja elämässä koettavaksi. Arjen vuorovaikutus, perheen ja koulun rajapinnat, talouden ja terveyden risteyskohdat, sekä ammattilaisten välinen yhteistyö muodostavat kokonaisuuden, joka joko kuormittaa tai kannattelee. Systeemisyys ei syrjäytä yksilöä tai diagnoosia, vaan asettaa ne oikeaan mittakaavaan. Tässä artikkelissa pohdin, mitä systeemisyys antaa ihmis- ja auttamistyöhön ja miten se saattaa välillä haastaakin yksilö- ja diagnoosikeskeistä ajattelua. 

    Otsikko saattaa jo saada ärsyyntymään. Onhan joku aina yksin ja yksinäinen. Mutta tässä ei olekaan kyse siitä. Jokainen on kuitenkin aina osa jotain verkkoa, kuten järjestelmätason systeemi. 

    Systeemisyys ja holistisuus kävelevät käsikynkkää 

    Systeeminen ajattelu muistuttaa meitä katsomaan ihmistä suhteissaan ja verkostoissaan. Holistinen lähestymistapa puolestaan laajentaa katsetta vielä kokonaisvaltaisemmin huomioiden ihmisen kehollisuuden, mielen, tunteet, ihmissuhteet ja ympäristön osana samaa kudosta. Käytännön työssä nämä limittyvät. Kun autamme perhettä arjen rytmin rakentamisessa, tuemme yhtä aikaa hermoston säätelyä, ihmissuhteiden laatua ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Koitan pitää systeemisen ajattelun tämän kirjoituksen pääaiheena, mutta hermoston, itse- ja kanssasäätelyn huomioimisen tärkeyden vuoksi, se sujahtaa tähänkin kirjoitukseen luontevasti. 

    Mitä systeemisyys ja systeeminen ajattelu on? 

    Systeemiteorian juuret ulottuvat 1900-luvun puoliväliin, jolloin tutkijat kuten Gregory Bateson ja Salvador Minuchin alkoivat tarkastella perheitä ja yhteisöjä järjestelminä. He havaitsivat, että yksilön käyttäytyminen ei ole irrallista, vaan sidoksissa siihen, miten koko systeemi toimii. 

    Systeemissä jokainen osa vaikuttaa toiseen. Kun yksi perheenjäsen reagoi tietyllä tapaa, se vaikuttaa koko perheen dynamiikkaan. Kun työpaikalla ilmenee konflikti, se ei ole vain yksittäisten ihmisten välinen ongelma, vaan heijastuma koko organisaation vuorovaikutuskulttuurista. Myös kun perheenjäsen sairastuu tällä on vaikutus koko systeemiin. 

    Arkinen esimerkki: lapsen käytös koulussa 

    Kuvitellaan tilanne, jossa opettaja on huolissaan oppilaan levottomasta käytöksestä. Yksilökeskeinen lähestymistapa voisi keskittyä lapsen diagnoosiin tai kurinpidollisiin toimiin. Systeeminen näkökulma sen sijaan voisi miettiä asioita tällaisesta näkökulmasta: 

    • Miten lapsen ja opettajan välinen suhde toimii? 
    • Miten lapsi voi kotona? 
    • Onko perheessä stressiä tai muutoksia? 
    • Miten koulun ilmapiiri tukee oppimista? 

    Tämä ei tarkoita, että yksilön tarpeet unohtuvat – päinvastoin. Systeeminen ajattelu auttaa ymmärtämään, miksi yksilö toimii tietyllä tavalla tietyssä kontekstissa. 

    Käytännön työssä tulee aika-ajoin vastaan tilanteita, kun vaikkapa perheen vanhemmille on tullut avioero. Tämä voi äkkiseltään vaikuttaa olevan vain aikuisiin vaikuttava asia, vaikka todellisuudessa tilanne voi olla paljonkin lasten elämään ja toimintaan vaikuttava. Lapset saattavat myös automaattisesti suojella vanhempiaan kokemasta vielä enemmän ikäviä tunteita ja jättävät itsensä näkymättömiksi. Näitä on ammattilaisenkin erittäin vaikea huomata. 

    Ekologinen näkökulma – yksilö osana ympäristöjä 

    Urie Bronfenbrennerin ekologinen teoria täydentää systeemistä ajattelua. Hän kuvasi ihmisen kehitystä kerroksittain: 

    • Mikrosysteemi: perhe, koulu, ystävät 
    • Mesosysteemi: eri mikrosysteemien vuorovaikutus 
    • Eksosysteemi: vanhempien työ, palvelujärjestelmät 
    • Makrosysteemi: kulttuuri, yhteiskunta, arvot 

    Kun ihminen kohtaa haasteita, ne eivät synny tyhjiössä. Esimerkiksi vanhemman uupumus voi liittyä työelämän paineisiin, jotka taas heijastuvat perhe-elämään ja lasten hyvinvointiin. 

    Narratiivinen näkökulma – tarinat muovaavat todellisuuttamme  

    Narratiivinen työote tuo esiin sen, miten ihmiset rakentavat merkityksiä kokemuksilleen. Tarinat, joita kerromme itsestämme ja toisistamme, vaikuttavat siihen, miten näemme mahdollisuudet ja rajat. 

    Esimerkiksi nuori, joka on saanut kuulla olevansa ”ongelmallinen”, voi alkaa uskoa siihen ja toimia sen mukaisesti. Systeeminen ja narratiivinen työote pyrkii purkamaan haitallisia tarinoita ja rakentamaan uusia, toiveikkaita kertomuksia. Merkitysten antaminen ja löytäminen kokemuksillemme on omasta mielestäni yksi terapiatyön ytimessä olevista asioista.  

    Systeeminen ajattelu on tapa nähdä ilmiöt suhteiden, merkitysten ja ajan läpi.  

    Kysytään vähemmän “miksi hän on tällainen?”  
    Kysytään enemmän “mitä hänen elämässään tapahtuu, mikä ylläpitää tätä?” 

    Miksi systeemisyys on välttämätön auttamistyössä? 

    Ihmisen haasteet ovat harvoin yhdestä syystä johtuvia ongelmia. Päällekkäinen kuormitus (uni, talous, oppiminen, mielenterveys, perheen jaksaminen) ja palveluviidakon “eri luukut” synnyttävät monimutkaisuutta. Lineaarinen tapa, missä etsitään oikea diagnoosi ja valitaan tälle protokolla, jolla pyritään korjaamaan tilannetta voi auttaa osaan tilanteista. Usein se kuitenkin ohittaa ilmiön säilyttävät tekijät: ihmisen säätelykyvyn haasteet, vuorovaikutustavat, ajankäytön rutiinit ja yhteistyön katkokset. Ennen kaikkea minkä merkityksen ihminen on tälle kaikelle mielessään antanut. 

    Systeemisyys: 

    • nostaa esiin toimijuuden: mitä me voimme yhdessä muuttaa heti pienesti, turvallisesti; 
    • tekee näkyväksi turvan ja yhteyden – asioita, jotka eivät näy diagnoosissa mutta ratkaisevat arjen sujumisen; 
    • tuo keskusteluun ympäristön: on eri asia kuntoutua yksin kuin suhteissa, jotka kannattelevat. 

    Hermostollinen herkkyys – yksilölliset reagointitavat 

    Hermostollinen herkkyys tarkoittaa yksilöllistä tapaa, jolla keho ja mieli virittyvät ympäristön vihjeisiin. Toiset rauhoittuvat nopeasti ja kestävät paljon ärsykkeitä, kun taas toisten hermosto reagoi pieniin muutoksiin nopeasti ja voimakkaasti. 

    Hermostollinen herkkyys ei ole diagnoosi, vaan osa ihmisen temperamenttia ja neurobiologista rakennetta. 

    Joku voi olla erityisen herkkä äänille, valolle tai sosiaaliselle kuormitukselle. Tällöin hänen toimintansa – vetäytyminen, ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet – voi näyttäytyä ”ongelmana”, vaikka kyse on sopeutumisesta kuormittavaan ympäristöön. 

    Miksi tämä on tärkeää systeemisessä työssä? 

    • Eroavaisuudet perheessä: Yksi lapsi voi kuormittua äänistä tai katseista paljon enemmän kuin sisaruksensa. Tämä voi johtaa väärinymmärryksiin: “miksi hän aina hermostuu pikkuasioista?” 
    • Diagnoosit eivät riitä: Kaksi lasta samalla diagnoosilla voi elää täysin eri todellisuutta, jos hermoston herkkyys ja ympäristön vasteet eroavat toisistaan. 
    • Verkostojen työssä: Kun huomioidaan hermostollinen herkkyys, voidaan rakentaa ympäristöä, joka tukee, eikä vahvista kuormitusta. 

    Systeeminen näkökulma auttaa kysymään: 

    • Miten ympäristö voisi tukea tätä herkkyyttä? 
    • Voisiko vuorovaikutusta muokata niin, että ihminen kokee enemmän turvaa ja vähemmän kuormitusta? 

    Hermostollinen herkkyys ei ole vika, vaan voimavara ja selviytymisen tapa. Kun se ymmärretään osana systeemiä, voidaan rakentaa ympäristöjä ja suhteita, joissa herkkyys kääntyy vahvuudeksi. Tämä vaatii niin perheeltä, koululta kuin ammattilaisilta kykyä katsoa pintaa syvemmälle. 

    Systeeminen ajattelu käytännössä – kuuntele, kysy, huomaa 

    Systeeminen työote ei vaadi erityisiä välineitä, vaan uteliaisuutta ja kykyä kuunnella. Käytännössä se voisi olla jotain tällaista: 

    • Reflektointia: mitä tässä tilanteessa tapahtuu? 
    • Moniäänisyyttä: kenen näkökulmat ovat mukana? 
    • Yhteyden rakentamista: miten voimme olla yhdessä tässä? 

    Systeemisyys haastaa diagnoosikeskeisyyden – ongelma ei ole yksilössä 

    Tämä on yksi isoimpia oman ajatteluni haastajia käytännön työssä, kun pyrimme selittämään ja yksinkertaistamaan ongelmia yksien sanojen alle. Tämä on aiheena laaja ja vaatii oman, yhden jos toisen, kirjoituksensa, mutta pistäydytään aiheessa nyt hetki.

    Yksi keskeisimmistä tavoista, joilla systeeminen ajattelu muuttaa tapaamme ymmärtää ihmisten haasteita, on sen kriittinen suhtautuminen diagnoosikeskeisyyteen. Perinteinen diagnoosilähtöinen ajattelu pyrkii nimeämään yksilön ongelman esimerkiksi masennuksen, käytöshäiriön tai oppimisvaikeuden ja liittämään sen yksilön ominaisuuksiin tai biologisiin tekijöihin.  

    Diagnoosi ei kerro miten perheen aamun rytmi, koulun palautekäytännöt tai ammattilaisten välinen vastuunjako ylläpitävät ongelmaa. Systeeminen työ siirtää fokuksen syyllisestä ylläpitävään kuvioon.  Systeeminen näkökulma tarkastelee asiaa laajemmin.

    Missä vuorovaikutuksen ja kontekstin rakenteissa tämä ongelma syntyy, ylläpitää itseään tai voimistuu? Missä kohdin tämä kehä vahvistuu? Missä voisi kokeilla pientä muutosta? 

    Systeemisessä ajattelussa ei ole tarkoitus kiistää diagnoosien hyödyllisyyttä, mutta se laajentaa ymmärrystä. Se siirtää katseen yksilöstä ympäröivään järjestelmään esim. perheeseen, kouluun, työyhteisöön, tai kulttuuriin tarkastellen, miten nämä osatekijät yhdessä muodostavat sen, mitä kutsumme ongelmaksi. Esimerkiksi lapsen haastava käytös ei välttämättä ole vain hänen temperamenttinsa tai neurobiologiansa seurausta, vaan voi heijastaa perheen jännitteitä, epäselviä rooleja tai ristiriitaista viestintää. Tällöin myös perheiden kanssa tehtävä työ ja tämän työn sisältö nousee arvoon arvaamattomaan.  

    Tämä näkökulman muutos ei ole vain teoreettinen, vaan se vaikuttaa suoraan siihen, miten apua tarjotaan. Kun ongelma nähdään systeemisenä, myös ratkaisut etsitään yhdessä, vuorovaikutusta muokkaamalla ja koko järjestelmää tukemalla. Diagnoosi ei enää määritä ihmistä, vaan toimii yhtenä kuvauksena tilanteesta, joka todellisuudessa on jatkuvassa muutoksessa. 

    Systeemisyys × traumaymmärrys, kiintymyssuhde ja mentalisaatio 

    Systeeminen ajattelu ei ole irrallaan muista ihmistyön viitekehyksistä. Päinvastoin, se toimii sillanrakentajana. Erilaiset traumateoriat korostavat turvaa, ennakoitavuutta ja säätelyä. Systeeminen linssi täydentää tätä näyttämällä, missä turvaa rakennetaan (esimerkiksi arjen rutiineissa ja siirtymätilanteissa) ja keiden kanssa (vanhemmat, koulu, kaverit, ammattilaiset). Turva ei ole tunne, tai kokemus, joka olisi aina olemassa, vaan se syntyy suhteissa ja ympäristössä. 

    Kiintymyssuhdeteoria tuo ymmärrystä siitä, miten varhaiset suhteet muovaavat tapaa olla yhteydessä toisiin. Systeeminen työote auttaa näkemään, miten nämä kiintymyssuhteet näkyvät nykyisessä vuorovaikutuksessa esimerkiksi siinä, miten ihminen hakee turvaa, reagoi pettymyksiin tai säätelee itseään. Kun perheessä tai verkostossa tunnistetaan kiintymyssuhteisiin liittyviä tarpeita, voidaan rakentaa tilaa uudelle kokemukselle, jossa ihmistä kuullaan ja halutaan ymmärtää. Annetaan kokemus kuulumisesta johonkin. 

    Mentalisaatio, eli kyky pitää mieli mielessä, on systeemisen työn ytimessä. Se tarkoittaa uteliaisuutta toisen kokemusta kohtaan, kykyä erottaa oma mieli toisen mielestä ja halua ymmärtää, mitä toisen toiminnan taustalla voi olla. Systeemisessä työssä tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ammattilainen pysähtyy miettimään: “Mitä tämä tilanne herättää minussa? Miten se vaikuttaa vuorovaikutukseen?” Kun aikuinen, myös ammattilainen, säätelee itseään, koko systeemi säätyy hieman paremmin. 

    Yhdessä nämä viitekehykset muodostavat turvan, yhteyden ja ymmärryksen kolmion, joka on monen auttamistyön perusta. Systeeminen ajattelu ei kilpaile traumateorioiden, kiintymyssuhteen tai mentalisaation kanssa – se tuo ne samaan kuvaan, osaksi kokonaisuutta. 

    Kohti systeemistä ajattelua – rohkeus katsoa toisin 

    Systeeminen ajattelu ei tarjoa nopeita ratkaisuja, mutta se tarjoaa syvempää ymmärrystä. Se auttaa näkemään, miten muutos ja haasteet elävät laajemman suhdeverkoston vuorovaikutuksessa. Tällöin on luontevaa ajatella, että tilanteisiin vaikutetaan yhdessä – suhteissa, vuorovaikutuksessa ja arjen pienissä valinnoissa. 

    Kun siirrämme katseen yksilöstä myös suhteisiin ja rakenteisiin, pieni muutos oikeassa kohdassa voi avata jotain merkittävää. Jotain, mille ihminen antaa tarinassaan merkityksen. Tämä ei vaadi täydellistä teoriaa, vaan yhteistä pysähtymistä, rohkeita kysymyksiä ja käytännön työtä – usein 2–4 viikon mittaisia kokeiluja, jotka voivat muuttaa koko dynamiikan. 

    Muutos ei ole yksilön vastuulla, vaan se syntyy vuorovaikutuksessa ja yhteydessä. Kun ympäristö muuttuu, myös yksilön toiminta voi muuttua. Systeeminen työ ei etsi syyllisiä, vaan ymmärtää ylläpitäviä rakenteita ja kutsuu mukaan kaikki, joilla on vaikutusta tilanteeseen. Systeeminen ajattelu haastaa meitä katsomaan pintaa syvemmälle. 

    Entä jos ongelma ei ole yksilössä, vaan siinä, miten me yhdessä toimimme?  

    Se kutsuu ammattilaisia, perheitä ja yhteisöjä rakentamaan uudenlaista ymmärrystä. Ei vain siitä, mikä on vialla, vaan siitä, mikä voisi olla toisin. Tämä vaatii rohkeutta, luovuutta ja hiukkasen ehkä idealismia.

    Systeemisyys ei vähennä yksilön merkitystä, vaan asettaa hänet osaksi kokonaisuutta. 

    Lähteet 

    Andersen, T. (1991). The Reflecting Team: Dialogues and Dialogues about the Dialogues. W.W. Norton. 
     
    Bateson, G. (2000/1972). Steps to an Ecology of Mind. University of Chicago Press. 
     
    Bronfenbrenner, U. (1979). The Ecology of Human Development: Experiments by Nature and Design. Harvard University Press. 
     
    Minuchin, S. (1974). Families and Family Therapy. Harvard University Press. 
     
    Narratiivinen työote. (2023). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). https://thl.fi 
     
    Paananen, O., & Rönkkö, K. (2021). Systeeminen lastensuojelu – perheiden ja ammattilaisten yhteinen matka. Yhteiskuntapolitiikka, 86(5), 567–578. 
     
    Selvini Palazzoli, M., Boscolo, L., Cecchin, G., & Prata, G. (1980). Hypothesizing—Circularity—Neutrality. Family Process, 19(1), 3–12. 
     
    Systeeminen perhetyö. (2024). Mannerheimin Lastensuojeluliitto.  https://www.mll.fi 

  • Mitä on pelko? – opitut pelot, kehon reaktiot ja turvan rakentaminen

    Mitä on pelko? – opitut pelot, kehon reaktiot ja turvan rakentaminen

    Johdatus tunteeseen, joka sekä suojaa että ohjaa 

    Pelko on osa meitä kaikkia. Se on yhdenlainen kehon hälytysjärjestelmä, joka yrittää pitää meidät turvassa jääden joskus päälle, kaventaen elintilaa ja ohjaa valintojamme huomaamattakin. Tämä teksti on johdatus pelkoon. Mistä se syntyy, miten sitä opitaan ja miten pelko voi myös näyttää suuntaa kohti merkityksellistä. Se saa inspiraatiota omista kokemuksista pelon kanssa elämisestä, kokemisesta, painimisesta ja silmiin katsomisesta. 

    Mitä on pelko?

    Pelko ei aina näyttäydy dramaattisena paniikkina tai kauhuna. Usein se hiipii arkeen huolena, jännityksenä, varovaisuutena tai ylivarovaisuutena. Se voi olla pelkoa epäonnistumisesta, hylätyksi tulemisesta, riittämättömyydestä tai kontrollin menettämisestä. 

    Moni meistä kantaa pelkoa mukanaan työpaikalle, ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen tai omaan kehoon. Pelko voi ohjata valintojamme huomaamatta ja se voi saada meidät välttelemään, mukautumaan tai ylisuorittamaan.  

    Lapsi jähmettyy pimeän kynnykselle, tai katsoo vanhempaansa tarkalla silmällä, kun aistii jotain olevan meneillään. Aikuinen katsoo työpaikkailmoitusta ja miettii, uskaltaako. Vanhempi pelkää, ettei riitä lapselleen, tai että toimii kuitenkin väärin. Parisuhteessa pelkään jääväni yksin. Pelko on universaali tunne, jonka muoto syntyy kokemuksistamme, ympäristöstämme ja ehkä myös aikaisemmilta sukupolvilta opittuna. Se syntyy myös tarinoista, joita kerromme itse itsellemme.  

    Se on yksi perustunteistamme. Se on biologinen ja psykologinen reaktio, joka auttaa meitä selviytymään uhkaavista tilanteista. Evoluution näkökulmasta pelko on ollut elintärkeä: se on saanut meidät pakenemaan vaaroja, varomaan petoja ja suojelemaan itseämme. Mutta nykyihmisen elämässä pelko ei enää rajoitu fyysisiin uhkiin. Se on siirtynyt myös sosiaalisiin, psykologisiin ja jopa abstrakteihin ulottuvuuksiin haastaen meitä ja hermostoamme monella tapaa. 

    Pelko ei ole vain tunne – se on myös viesti. Se kertoo meille, että jokin on tärkeää, että jokin on uhattuna, tai että jokin kaipaa huomiota. Eli jos pelko ei olekaan virhe, vaan viesti. Mitä se yrittää suojata? 

    Pelko kehossa – hermosto, amygdala ja stressireaktio 

    Pelko käynnistyy hermostossa nopeasti, usein ennen kuin ehdimme ajatella käynnistäen kehon puolustusjärjestelmän. Aivot, erityisesti mantelitumake (amygdala) tunnistavat uhan ja käynnistävät ”taistele, pakene tai jähmety” -reaktion. Valppaus herää. Adrenaliini ja kortisoli virtaavat, sydän alkaa hakata, hengitys kiihtyy, lihakset jännittyvät. Keho valmistautuu toimintaan.   

    Lyhyesti tämä on hyödyllistä, väistät auton, toimit ripeästi, asetat rajan. Haaste syntyy, kun järjestelmä herkistyy. Pitkittynyt kuormitus ja traumatisoituminen voivat virittää kehon ns. valmiustilaan, jossa rauhoittuminen on vaikeaa ja pienetkin ärsykkeet tulkitaan uhkaaviksi. 

    Pelon neurobiologia ei ole pelkästään aivojen asia vaan koko kehon kokemus. Kiertäjähermo (vagus), autonominen hermosto ja kehon sisäinen säätelyjärjestelmä osallistuvat kaikki siihen, miten pelko koetaan ja miten siitä palaudutaan.  

    Opitut pelot – miten pelkoja opitaan? 

    Pelot eivät synny tyhjästä. Ne rakentuvat kokemuksista, kasvatuksesta, kulttuurista ja ympäristöstä. Lapsuudessa opitut mallit, esimerkiksi vanhemman pelokkuus tai muut varhaiset kokemukset, voivat muovata sitä, mitä pidämme uhkana. 

    Mielenkiintoista on, että ihmisellä näyttää olevan rajallinen määrä herkkyyksiä pelolle valmiina. Osaan peloista on myös biologista valmiutta (’preparedness’), mutta oppiminen ja ympäristö muovaavat, mihin pelko kiinnittyy.Tällaisia ovat putoamiseen ja koviin ääniin liittyvät reaktiot. Suuri osa peloista on opittuja: 

    • Suora kokemus: jotain pelottavaa tapahtuu, ja keho muistaa. 
    • Mallista oppiminen: näen toisen pelästyvän ja opin, että “tämä on vaarallista”. 
    • Sanallinen tieto: “varo tuota” kerrottuna ja vältän ilman omaa kokemusta. 

    Myös kulttuuri, jossa elämme, muovaa pelkojamme. Moni ei pelkää niinkään epäonnistumista, vaan häpeää ja ulkopuolisuutta, jotka olemme oppineet liittämään epäonnistumiseen. Yksilökeskeinen kulttuuri onkin tänä päivänä hyve. Myös erilaiset käsitykset ja odotukset menestyksestä sekä onnellisuudesta voivat luoda pelkoa epäonnistumisesta, josta luulen kirjoittavani lisää jossain kohtaa. Usein nämäkin liittyvät varhaisiin kokemuksiimme, miten tulemme hyväksytyksi omassa yhteisössämme. 

    Osa peloista omaksutaan toisten kautta (havainnoimalla, sanoista ja vahvistamisesta), ja osa sammuu vähitellen turvallisessa vuorovaikutuksessa ja altistuksessa. Hermosto on muovautuva, joten turvasignaalit ja toistuvat, pienet askeleet opettavat uutta.

    Pelko ihmissuhteissa – sosiaalinen viittaus ja yhteissäätely 

    Ihmissuhteet ovat yksi iso pelon leikkikenttä. Pelkäämme hylkäämistä, torjuntaa, paljastumista, riitoja, läheisyyttä ja etäisyyttä. Pelko voi saada meidät vetäytymään tai takertumaan, kontrolloimaan tai miellyttämään. Lapsuudessa kokemukset virittävät meitä hienovaraisesti 

    Pieni lapsi katsoo vanhemman kasvoja kuin peiliä, tarkastellen onko jokin turvallista. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi viitteeksi – lapsi peilaa toisen tunnetilaa ja säätää omaa reaktiotaan sen mukaan. Vanhemman rauhallinen läsnäolo auttaa lasta säätelemään pelkoa, kun taas hätääntynyt viesti vahvistaa välttelyä tai jähmettymistä. Tämä ei ole vain kasvatuksellinen ilmiö, vaan syvästi biologinen – hermosto oppii turvaa toisen hermoston kautta. Se on yhteissäätelyä. 

    Sama mekanismi toimii aikuisillakin. Toisen ihmisen levollinen katse, äänen rytmi, hengityksen tempo ja läsnäolo voivat auttaa hermostoa rauhoittumaan. Tätä kutsutaan myös yhteissäätelyksi, ja se on keskeinen osa turvallista vuorovaikutusta. Kun toinen ihminen on säädelty, se tarjoaa meille mahdollisuuden säädellä itseämme – ei sanoilla, vaan olemuksella. 

    Yhteissäätelyä mallinnetaan myös terapiassa, mutta se ei kuulu vain hoitotilanteisiin. Se on osa kaikkia ihmissuhteita, kuten vanhemmuutta, ystävyyttä, parisuhdetta, työelämää. Siksi miellän sen yhdeksi merkittävimmistä työkaluista kaikille, jotka työskentelevät ihmisten kanssa. Kyky olla rauhallisesti läsnä toisen pelon äärellä ei vaadi ratkaisua.  

    Vanhemmuudessa ilmiö nousee erityiseen merkitykseensä. Tällöin tavoitteena EI ole poistaa pelkoa, vaan olla yhdessä pelon kanssa. Kun pelko tulee kannatelluksi eikä jätä yksin, se menettää voimaansa. Tämä on vanhemmuudessa syntyvää yhteissäätelyä, joka kantaa hetki hetkeltä ja tilanne kerrallaan kohti aikuisuutta. 

    Pelko ja trauma – miksi pelko jää päälle? 

    Jos pelko ei saa tulla näkyväksi, eikä sitä kohdata turvallisesti, se voi jäädä kehoon ja mieleen. Kroonistunut valppaus on tila, jossa hermosto ei enää palaudu – ihminen on jatkuvasti varuillaan, vaikka uhkaa ei olisi.  

    Elämänkokemukset, varhaiset pitkittyneet tai yksittäiset äkilliset sekä näiden yhdistelmät, voivat opettaa hermostolle, että maailma on pysyvästi vaarallinen. Tällöin uhkajärjestelmä reagoi yli, keho skannaa uhkaa taukoamatta ja mieli väsyy. Ylivalppaus, säpsähtely ja välttely eivät ole heikkoutta, vaan kehon ymmärrettäviä yrityksiä suojata meitä. Kroonistunut pelko ei ole tahdon asia, vaan se on hermoston tila, joka kaipaa turvaa ja säätelyä. 

    Hyvä uutinen on, että hermosto on muovautuva. Turvalliset suhteet, elämän ja arjen jäsennys, riittävä lepo ja suunnitelmallinen altistuminen voivat vähitellen opettaa kehoa toimimaan toisin. 

    Pelon kieli yhteiskunnassa – media, politiikka ja häpeän pelko 

    Pelko ei ole vain yksilön sisäinen kokemus, se on myös yhteiskunnallinen kieli. Yhteiskunnassa pelkoa käytetään joskus tiedostamatta, joskus tietoisesti. Pelko voi ohjata politiikkaa, mediaa, kulutusta ja sosiaalista kontrollia. Pelon tarinat voivat rajata, leimata ja eristää. Uhkakuvat, vastakkainasettelu ja “me vastaan te” -narratiivit myyvät. 

    Kun tunnistat, miten pelkoa käytetään argumenttina, et ole sen vietävissä yhtä helposti. Kenen pelko saa tilaa? Kenen kokemusta pidetään oikeutettuna? Kun pelkoa ei tunnisteta, se voi muuttua vihaksi, syrjinnäksi tai vallankäytöksi. Yhteiskunnallinen pelko ei ole vain yksilön asia, vaan se on yhteinen peili. Välillä onkin hyvä pysähtyä tarkastelemaan ja kysymään mielessään kenen kokemusta kuullaan ja kenen hyötyä pelko palvelee? 

    Pelko mahdollistajana – arvojen suunta, pienet askeleet ja pelon säätely 

    Pelolla ei tässä yhteydessä tarkoiteta esimerkiksi lapsen pelkoa suhteessa vanhempaansa eli pelkoa, joka syntyy turvattomuudesta tässä tärkeimmässä ihmissuhteessa.  

    Vaan tarkoitan pelkoa ilmiönä ja tunteena, joka nousee esiin silloin, kun jokin on meille tärkeää. Pelko osoittaa kohti arvoja, rajoja, haavoja tai toiveita. Aikuisessa ihmissuhteessa se voi kertoa, että jotain on nousemassa tarkastelun alle. Se kertoo, että jokin merkityksellinen on vaakalaudalla ja miten olemme lähellä jotain, joka koskettaa syvästi. 

    Rohkeus ei ole pelottomuutta, vaan kykyä toimia pelon kanssa. Se syntyy siitä, että pelkoa ei tarvitse torjua tai hävetä, vaan sen voi kohdata uteliaasti ja lempeästi. Pelon kohtaaminen ei tarkoita sen poistamista, vaan sen ymmärtämistä. Kun pelko saa tulla näkyväksi, se voi muuttua voimavaraksi – kompassiksi, joka ohjaa kohti merkityksellistä elämää. 

    Kolme kysymystä käytäntöön: 

    • Mitä pelko yrittää suojata minussa? 
    • Mikä olisi pienin mahdollinen askel kohti tärkeää? 
    • Kenen kanssa voin kantaa tätä, etten jää yksin? 

    Nämä kysymykset eivät ratkaise pelkoa, mutta ne voivat avata tilaa sen kanssa olemiselle. Ne voivat auttaa näkemään pelon ennemmin viestinä, kuin esteenä. 

    Yhteenveto – turvan tunne ja yhteys pelon vastavoimana 

    Pelkoa ei voi kytkeä pois, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja tunnistamaan sitä. Tulemaan tietoisemmaksi siitä. Pelko tarvitsee vastavoimakseen turvaa. Turva syntyy yhteydestä toiseen ihmiseen, omaan kehoon, luontoon, arvoihin, merkitykseen. Kun hermosto saa turvasignaaleja (katse, ääni, kosketus, hengityksen rytmi, ennakoitavuus), uhkajärjestelmä rauhoittuu ja tilaa avautuu uteliaisuudelle ja toiminnalle.  

    Pelon kanssa työskentely ei ole vain mielen harjoittelua. Se on myös kehollista säätelyä, turvan rakentamista ja yhteyden vahvistamista. Kun ihminen kokee olevansa turvassa, pelko saa tilaa tulla näkyväksi ja häivyttyä. Se jalostuu. 

    Yhteys ei tarkoita täydellistä ymmärrystä, vaan halua kohdata. Yhteys toisiin toimii reittinä kevyempään kokemukseen. Yksin pelko kasvaa, jaettuna se pienenee. 

    Lähteet 

    Adolph, K. E., Kretch, K. S. & LoBue, V. 2014. Fear of heights in infants? Current Directions in Psychological Science 23(1), 60–66. https://doi.org/10.1177/0963721413498895 
     
    Fullana, M. A., Harrison, B. J., Soriano-Mas, C., Vervliet, B., Cardoner, N., Àvila-Parcet, A. & Radua, J. 2018. Fear extinction in the human brain: A meta-analysis of fMRI studies in healthy participants. Neuroscience & Biobehavioral Reviews 88, 16–25. https://doi.org/10.1016/j.neubiorev.2018.03.002 
     
    Gibson, E. J. & Walk, R. D. 1960. The “visual cliff”. Scientific American 202(4), 64–71. (Artikkeliesittely: https://www.scientificamerican.com/article/the-visual-cliff/ 
     
    King, N. J., Gullone, E. & Ollendick, T. H. 1998. Etiology of childhood phobias: Current status of Rachman’s three pathways theory. Behaviour Research and Therapy 36(3), 297–309. https://europepmc.org/article/med/9642849 
     
    Kostøl, E. M. F. & Kovač, V. B. 2023. Co-regulation in dyadic parent–child relationships: From chaos to calm. Early Child Development and Care 193(11–12), 1620–1630. https://doi.org/10.1080/03004430.2023.2220535 
     
    Li, Y., Zhi, W., Qi, B., Wang, L. & Hu, X. 2023. Update on neurobiological mechanisms of fear: Illuminating the direction of mechanism exploration and treatment development of trauma and fear-related disorders. Frontiers in Behavioral Neuroscience 17, 1216524. https://doi.org/10.3389/fnbeh.2023.1216524 
     
    Marin, M.-F., Bilodeau-Houle, A., Morand-Beaulieu, S., Brouillard, A., Herringa, R. J. & Milad, M. R. 2020. Vicarious conditioned fear acquisition and extinction in child–parent dyads. Scientific Reports 10(1), 17130. https://doi.org/10.1038/s41598-020-74170-1 
     
    Öhman, A. & Mineka, S. 2001. Fears, phobias, and preparedness: Toward an evolved module of fear and fear learning. Psychological Review 108(3), 483–522. https://doi.org/10.1037/0033-295X.108.3.483 
     
    Phelps, E. A. & LeDoux, J. E. 2005. Contributions of the amygdala to emotion processing: From animal models to human behavior. Neuron 48(2), 175–187. https://doi.org/10.1016/j.neuron.2005.09.025 
     
    Porges, S. W. 2022. Polyvagal Theory: A science of safety. Frontiers in Integrative Neuroscience 16, 871227. https://doi.org/10.3389/fnint.2022.871227 
     
    Quirk, G. J. & Mueller, D. 2008. Neural mechanisms of extinction learning and retrieval. Neuropsychopharmacology 33(1), 56–72. https://doi.org/10.1038/sj.npp.1301555 
     
    Rachman, S. 1977. The conditioning theory of fear-acquisition: A critical examination. Behaviour Research and Therapy 15(5), 375–387. https://doi.org/10.1016/0005-7967(77)90041-9 
     
    Radua, J., Mataix-Cols, D., Fullana, M. A., Albajes-Eizagirre, A., Harrison, B. J. ym. 2025. Neural correlates of human fear conditioning and sources of variability in 2199 individuals. Nature Communications 16, s41467-025-63078-x. https://www.nature.com/articles/s41467-025-63078-x 
     
    Shin, L. M. & Liberzon, I. 2010. The neurocircuitry of fear, stress, and anxiety disorders. Neuropsychopharmacology 35(1), 169–191. https://doi.org/10.1038/npp.2009.83 
     
    Skversky-Blocq, Y., Shechner, T. & Haaker, J. 2021. Watch and learn: Vicarious threat learning across human development. Brain Sciences 11(10), 1345. https://doi.org/10.3390/brainsci11101345 
     
    Sorce, J. F., Emde, R. N., Campos, J. J. & Klinnert, M. D. 1985. Maternal emotional signaling: Its effect on the visual cliff behavior of 1-year-olds. Developmental Psychology 21(1), 195–200. https://doi.org/10.1037/0012-1649.21.1.195 
     

  • Kiintymyssuhde

    Kiintymyssuhde

    Kiintymyssuhteet ovat yksi ihmisen kehityksen ja hyvinvoinnin tärkeimmistä rakennuspalikoista. Ne muodostuvat jo varhaislapsuudessa, ja niiden vaikutus ulottuu koko elämänkaareen lapsuudesta aikuisuuteen ja vanhuuteen asti. Mutta mitä kiintymyssuhteet oikeastaan ovat, miten ne syntyvät ja minkälaisia seurauksia niillä voi olla? Tässä kirjoituksessa pureudutaan kiintymyssuhdeteoriaan ja sen käytännön merkitykseen, sekä pohditaan, miten voimme tukea turvallisten kiintymyssuhteiden syntymistä niin perheissä kuin muissakin ihmissuhteissa.  

    Mitä kiintymyssuhteet ovat? 

    Kiintymyssuhde on vuorovaikutuksen tuote. Se tarkoittaa emotionaalista yhteyttä, joka muodostuu lapsen ja hänestä huolehtivan aikuisen (yleisimmin vanhemman) välille. Tämä suhde toimii pohjana lapsen tunne-elämän kehitykselle, itsesäätelylle ja sosiaalisille taidoille. Kiintymyssuhdeteoria sai alkunsa 1900-luvun puolivälissä psykoanalyytikko John Bowlbyn ja tutkija Mary Ainsworthin työstä. He havaitsivat, että lapsen varhainen suhde hoivaajaan vaikuttaa siihen, miten lapsi oppii säätelemään tunteitaan, hakee turvaa ja muodostaa suhteita muihin. 

    Teorian mukaan lapsella on synnynnäinen taipumus hakeutua läheisyyteen ja turvaan oman hoivaajansa luo erityisesti stressin, pelon tai uuden tilanteen edessä. Tämä taipumus on evolutiivisesti järkevää, kun lähellä oleva aikuinen suojelee lasta vaaroilta ja auttaa selviytymään. Kiintymyssuhde toimii siis ikään kuin turvaverkkona, jolta lapsi voi ponnistaa tutkimaan maailmaa, mutta jonka luo voi palata, kun tarvitsee lohtua tai apua. 

    Se syntyy arjen toistoissa: katseissa, kosketuksessa, sanoissa ja siinä, miten aikuinen vastaa lapsen viesteihin. Kun vastaus on useimmiten riittävän herkkä, ennakoitava ja kannatteleva, lapsi oppii, että apua on saatavilla ja maailma on tutkittavissa. Jos vastaukset ovat poissaolevia, ailahtelevia tai pelottavia, lapsi oppii toisenlaisen logiikan eli tavat suojata itseään ja selvitä.  

    Temperamenttia ja kiintymyssuhdetta sekoitellaan joskus ja sitä, mikä vaikuttaa mihinkin. Temperamentti kertoo millä tavalla hermosto reagoi, kun kiintymyssuhde kertoo mitä odotan ihmisiltä, kun tarvitsen turvaa. Temperamentti ei määrää kiintymyssuhdemallia, mutta se voi värittää sen ilmenemistä ja vaikuttaa siihen, miten aikuinen vastaa lapseen, tai lapsi vastaa aikuisen reaktioon ja siten vaikuttaa turvan kokemukseen. 

    Kiintymyssuhteiden tyypit 

    Pääasiallisia tyyppejä on tunnistettu neljä. On tärkeää muistaa, että nämä tyypit eivät ole leimoja tai pysyviä ominaisuuksia. Kiintymyssuhteet voivat muuttua elämän aikana erityisesti turvallisten ihmissuhteiden ja vuorovaikutuksen kautta. 

    Turvallinen kiintymyssuhde 

    Turvallisesti kiintynyt lapsi luottaa siihen, että hoivaaja on saatavilla ja tukena. Hän uskaltaa tutkia ympäristöään, tietäen että apua on saatavilla tarvittaessa. Turvallinen kiintymyssuhde ennustaa usein hyviä sosiaalisia taitoja, joustavuutta ja kykyä muodostaa läheisiä ihmissuhteita myös myöhemmin elämässä. Aikuisuudessä tämä näkyy joustavana säätelykykynä läheisyyteen ja itsenäisyyteen. 

    Välttelevä kiintymyssuhde 

    Välttelevästi kiintyneet lapset ovat oppineet, että heidän tarpeisiinsa ei aina vastata. He saattavat vaikuttaa itsenäisiltä ja etäisiltä, mutta pinnan alla voi olla pettymyksen ja turvattomuuden tunteita. Myöhemmin elämässä tämä voi ilmetä vaikeutena luottaa muihin tai hakea tukea. Aikuisuudessa voi näyttäytyä vaikeudelta näyttää tarvitsevuutta, läheisyys tuntuu kuormittavalta ja vaikeutena ilmaista tarpeita. 

    Ristiriitainen (ambivalentti) kiintymyssuhde 

    Ristiriitaisesti kiintynyt lapsi kokee hoivaajan käyttäytymisen epäjohdonmukaisena: joskus hän saa tarvitsemaansa tukea, joskus ei. Tämä voi johtaa voimakkaisiin tunteenpurkauksiin, epävarmuuteen ja takertuvuuteen. Aikuisuudessa voi olla vaikeuksia tasapainoilla läheisyyden ja erillisyyden tarpeiden välillä ja voi näkyä epävarmuutena, takertumisena tai voimakkaana pelkona hylätyksi tulemisesta. 

    Jäsentymätön (disorganisoitunut) kiintymyssuhde 

    Turva ja pelko sekoittuvat samaan suhteeseen (fright without solution) esimerkiksi tilanteissa, joissa aikuinen käyttäytyy arvaamattomasti, laiminlyö tai on väkivaltainen. Tällöin lapsen on vaikea löytää johdonmukaista tapaa suhtautua läheisiinsä. Tämä voi heijastua monina psyykkisinä oireina myöhemmässä elämässä. Aikuisuudessa kaoottisia vaihteluita etäisyyden ja läheisyyden välillä ja usein yhteydessä traumatisoitumiseen ja säätelyn pettämiseen kuormituksessa. 

    Kiintymyssuhteiden pitkäaikaisvaikutukset 

    Varhaisilla kiintymyssuhteilla on kauaskantoiset seuraukset. Ne vaikuttavat paitsi siihen, miten lapsi suhtautuu muihin ihmisiin, myös hänen itsetuntoonsa, stressinsäätelyynsä ja kykyynsä selviytyä elämän haasteista. Turvallinen kiintymyssuhde on suojaava tekijä antan lapselle valmiuksia kohdata vaikeuksia, rakentaa luottamusta ja kehittää myönteistä minäkuvaa. Turvallisesti kiintyneet lapset ovat yleensä joustavampia ja sopeutuvampia niin sosiaalisesti kuin tunne-elämässäkin. 

    Turvattomat kiintymyssuhteet voivat puolestaan altistaa monenlaisille haasteille, kuten ahdistuneisuudelle, masennukselle, vaikeuksille ihmissuhteissa sekä käyttäytymisongelmille. On kuitenkin tärkeää muistaa, että kiintymyssuhde ei määritä ihmisen kohtaloa: ympäristön muutokset, turvalliset aikuiset ja korjaavat kokemukset voivat vaikuttaa myönteisesti myös myöhemmässä elämässä. 

    • Tunteiden säätelyn vaikeudet: hermosto ei opi rauhoittumaan toisen avulla → heilahdukset ylivireyden ja alivireyden välillä. 
    • Luottamuksen ja läheisyyden haasteet: vaikeus turvautua; pelko hylkäämisestä; tarve pitää ihmiset etäällä. 
    • Minäkuvan ja arvon kokemuksen horjuminen: “olenko arvokas, jos en suoriudu / jos tarvitsen toista?”. 
    • Arjen ja ihmissuhteiden kuormitus: mustavalkoisuus, nopeat reaktiot, riitojen korjauksen vaikeus. 
    • Alttius traumatisoitumiseen: jos ympäristössä jatkuvaa turvattomuutta, hylkäämistä tai väkivaltaa hermosto voi oppia pysymään hälytystilassa. Yksilön mekanismeista riippuen voi johtaa erilaisiin kehityksellisiin haasteisiin tai kompleksiseen traumatisoitumiseen. 

    Kiintymyssuhteet aikuisiässä 

    Vaikka kiintymyssuhteiden juuret ovat varhaislapsuudessa, niiden merkitys ei rajoitu vain ensimmäisiin elinvuosiin. Aikuisenakin meillä on taipumus hakea läheisyyttä, tukea ja ymmärrystä toisilta ihmisiltä. Kiintymyssuhdeteoriaa onkin laajennettu koskemaan parisuhteita, ystävyyssuhteita ja jopa työelämän vuorovaikutustilanteita. Se, miten koemme läheisyyden ja turvan, vaikuttaa tapaan olla yhteydessä muihin ja reagoida esimerkiksi konflikteihin ja stressiin. 

    Aikuisten kiintymyssuhteet heijastelevat usein lapsuudessa opittuja toimintamalleja, mutta ne ovat myös muovautuvia. Parisuhteessa turvallinen kiintymyssuhde näkyy kykynä luottaa, olla haavoittuvainen ja jakaa tunteita avoimesti. Turvattomat kiintymystyylit voivat puolestaan johtaa esimerkiksi mustasukkaisuuteen, pelkoon hylkäämisestä tai vaikeuteen ottaa vastaan läheisyyttä. 

    Kiintymyssuhde myös aikuisten välillä – mitä samaa, mitä erilaista? 

    Kiintymyssuhteet eivät pääty lapsuuteen. Aikuisena ne jatkuvat niin sanottuina sisäisinä malleina: odotuksina ja kokemuksina siitä, voinko turvautua toiseen, kun minulla on hätä. Näiden mallien kohteita voivat olla puoliso tai läheiset ystävät. Myös terapiassa voidaan mallintaa, miten terve kiintymyssuhde toimii. 

    Perusidea on sama kuin lapsena – haen turvaa ja säädän tunteitani yhdessä toisen kanssa – mutta tapa tarkastella asiaa on erilainen: 

    • Lapsuudessa kiintymystä tutkaillaan yleensä käyttäytymisen kautta  
    • Aikuisuudessa sitä kartoitetaan useammin kertomusten ja itsearvioiden avulla, eli miten ihminen kuvaa suhteitaan ja odotuksiaan. 

    Aikuissuhteissa puhutaan usein neljästä tyylistä: 

    1. Turvallinen 
    2. Välttelevä (dismissing) 
    3. Ahdistunut/takertuva (preoccupied) 
    4. Pelokas-välttelevä (fearful-avoidant) 

    Nämä vastaavat osittain lapsuuden malleja, mutta eivät mene yksi yhteen. Ne ovat enemmänkin aikuisuuteen sovellettuja tapoja kuvata samaa ilmiötä. Tulen kirjoittamaan aikuisten maailmassa näkyvistä kiintymyssuhteista vielä tulevaisuudessa, joten en syvenny siihen enempää tässä. 

    Turvallisen kiintymyssuhteen tukeminen 

    Neuroplastisuus tekee mahdolliseksi, että uudet suhteet jättävät uusia muistijälkiä. Turvallisen kiintymyssuhteen syntymiseen ja säilymiseen voidaan vaikuttaa monin tavoin. Tärkeintä on sensitiivinen, ennakoiva ja johdonmukainen vuorovaikutus lapsen ja aikuisen välillä. Tämä tarkoittaa läsnäoloa, lapsen tarpeiden kuuntelua ja niihin vastaamista sekä myötätuntoa ja rajoja. Lapsen omien tunteiden ja kokemusten sanoittaminen auttaa häntä ymmärtämään itseään ja luottamaan siihen, että hänen tarpeensa otetaan vakavasti. 

    • Korjaava suhdekokemus: turvallinen, ennakoitava ja lämmin vuorovaikutus (puoliso, ystävä, terapeutti, oma vanhemmuus). 
    • Mentalisaation vahvistaminen: opitaan pitämään mieli mielessä – sekä oma että toisen – ja säätelemään tunteita yhdessä. 
    • Selkeä arjen ennakoitavuus: rutiinit, siirtymämerkit, toistuvat sanat ja eleet ankkureina. 
    • Rajan ja lämmön yhdistelmä: empatian sävyiset rajat: “näen sinut, ja samalla pidän raamit”. 
    • Virhe→korjaus: ei tarvita täydellisyyttä, tarvitaan myös tervettä syyllisyyttä. 

    Kasvattajan lisäksi opettajat ja muut ammattilaiset voivat tukea turvallisia kiintymyssuhteita tarjoamalla lapsille vakaita ja ennustettavia vuorovaikutussuhteita myös kodin ulkopuolella. Myös vertaistuki ja yhteisöllisyys vahvistavat lapsen kokemusta kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta. 

    Kiintymyssuhteet perheiden kanssa työskentelyssä 

    Perheiden kanssa työskenneltäessä kiintymyssuhteiden ymmärtäminen tarjoaa arvokkaan työkalun. Kun ammattilainen tunnistaa, miten kiintymyssuhteet vaikuttavat perheen vuorovaikutukseen, hän voi tukea turvallisempaa yhteyttä vanhemman ja lapsen välillä. 

    Kiintymyksen ymmärtäminen auttaa kohdentamaan tukea: 

    • Vanhemman reagointi lapsen tunteisiin: onko aikuinen saatavilla vai vetäytyykö/suuttuu? 
    • Lapsen käyttäytyminen: takertuminen, vetäytyminen, voimakkaat reaktiot voivat olla suojaavia strategioita. 
    • Vanhemman omat mallit: varhaiset kokemukset voivat toistua huomaamatta. 

    Työskentelyssä korostuvat sensitiivinen vuorovaikutus, psykoedukaatio, traumatietoinen työote ja turvallinen ammatillinen suhde, jossa työntekijän oma läsnäolo ja säätely toimivat mallina. 

    Kiintymyssuhde arjessa – 3 esimerkkiä 

    • Vanhemmuus: turvallinen aikuinen säätelee itseään ja vastaa lapsen tarpeisiin. Välttelevä taipumus voi tehdä läheisyydestä kuormittavaa. Tietoisuus auttaa korjaamaan. 
    • Parisuhde: ristiriitainen taipumus hakee varmuutta, välttelevä vetäytyy riidassa. Nimeä tauko ja sovi paluuajasta. 
    • Työelämä: turvallisuus näkyy yhteistyökyvykkyytenä ja palautteen vastaanottona. Jäsentymättömän kiintymishistorian piirteitä voi kuormituksessa näkyä rajoissa ja stressinsäätelyssä – tietoinen säätely ja rakenteet auttavat. 

    Usein kysyttyä 

    Voiko kiintymyssuhde muuttua aikuisena? 
    Voi. Uudet turvalliset suhteet ja toistuvat pienet korjaukset päivittävät sisäistä mallia ja rauhoittavat hermostoa. Eli tuovat turvaa. 

    Onko tämä sama kuin temperamentti? 
    Ei. Temperamentti kuvaa reagoinnin tyyliä. Kiintymyssuhde kuvaa opittua odotusta toisista ihmisistä. 

    Onko jäsentymätön aina merkki väkivallasta? 
    Ei. Mutta se liittyy vahvemmin pelkoon ja kaaokseen kuin muut mallit. Vaillejääminen ilman pelkoa näkyy useammin välttelevänä tai ristiriitaisena mallina. Pelon kokemus on kuitenkin subjektiivinen, joten tätä on vaikeaa mitata, minkä ihminen on kokenut pelottavaksi lapsuudessaan. Kokemukset jäävät sanattomiksi merkityksiksi, joita on vaikea kuvata jälkeenpäin.  

    Kiintymyssuhteet ovat muovautuvia

    Turvallinen kiintymyssuhde ei tarkoita täydellisyyttä, vaan riittävää hyvyyttä ja kykyä olla läsnä silloin, kun toinen tarvitsee ja juuri se riittää rakentamaan perustan kestävälle ja joustavalle suhteelle. 

    Yksi kiintymyssuhdeteorian tärkeimmistä viesteistä on toivo. Kiintymyssuhteet voivat muuttua. Kun turva ja pelko ovat sekoittuneet, tarvitaan kannattelevaa suhdetta ja näkyväksi tehtyä korjausta. Pienet toistuvat teot voivat auttavat rakentamaan uudenlaista tapaa olla yhteydessä toisiin. 

    Aikuisena voimme oppia tunnistamaan omia reaktioitamme, säätelemään tunteitamme ja rakentamaan turvallisempia suhteita. Tämä ei tapahdu hetkessä, mutta jokainen askel kohti ymmärrystä ja yhteyttä on merkityksellinen. 

    Lähteet

    Ainsworth, M. D. S., Blehar, M., Waters, E., & Wall, S. (1978). Patterns of Attachment: A Psychological Study of the Strange Situation. Hillsdale, NJ: Lawrence Erlbaum.

    Bartholomew, K., & Horowitz, L. M. (1991). Attachment styles among young adults: A test of a four-category model. Journal of Personality and Social Psychology, 61(2), 226–244.

    Bowlby, J. (1969/1982). Attachment and Loss, Vol. 1: Attachment (2nd ed.). New York: Basic Books.

    Cassidy, J., & Shaver, P. R. (Eds.). (2016). Handbook of Attachment: Theory, Research, and Clinical Applications (3rd ed.). New York: Guilford Press.

    Duschinsky, R. (2020). The Idea of Attachment. London: Routledge.

    Fonagy, P., Gergely, G., Jurist, E. L., & Target, M. (2002). Affect Regulation, Mentalization, and the Development of the Self. New York: Other Press.

    Hazan, C., & Shaver, P. R. (1987). Romantic love conceptualized as an attachment process. Journal of Personality and Social Psychology, 52(3), 511–524.

    Liotti, G. (2004). Trauma, dissociation, and disorganized attachment: Three strands of a single braid? Psychotherapy, 41(4), 472–486.

    Lyons-Ruth, K., & Jacobvitz, D. (2016). Attachment disorganization from infancy to adulthood. In J. Cassidy & P. R. Shaver (Eds.), Handbook of Attachment (3rd ed.). New York: Guilford Press.

    Main, M., Kaplan, N., & Cassidy, J. (1985). Security in infancy, childhood, and adulthood: A move to the level of representation. Monographs of the Society for Research in Child Development, 50(1–2), 66–104.

    Mannerheimin Lastensuojeluliitto (MLL). (n.d.). Lapsen ja vanhemman kiintymyssuhde. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/vanhemmuus-ja-kasvatus/lapsen-ja-vanhemman-varhainen-vuorovaikutus/lapsen-ja-vanhemman-kiintymyssuhde/

    Terveyskirjasto. (n.d.). Kiintymyssuhde. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01359

    Sinkkonen, J. (2019). Kiintymyssuhteet elämänkaaressa. Helsinki: Duodecim.

    Van IJzendoorn, M. H., Schuengel, C., & Bakermans-Kranenburg, M. J. (1999). Disorganized attachment in early childhood: Meta-analysis of precursors, concomitants, and sequelae. Child Development, 70(4), 1188–1218.

    Waters, E., & Cummings, E. M. (2000). A secure base from which to explore close relationships. Child Development, 71(1), 164–172.

  • Mentalisaatio osa1

    Mentalisaatio osa1

    Mentalisaatio – kyky huomata omaa ja toista 

    Arjessa syntyy tuon tuosta väärinkäsityksiä ja -ymmärryksiä, mitä toinen ihminen onkaan tarkoittanut. Lapsi paiskoo ovea, ja ajattelemme hänen olevan tottelematon. Puoliso vetäytyy hiljaisuuteen, ja tulkitsemme sen torjunnaksi. Lapsiperhearjessa mentalisaatio on jatkuvasti haastettuna syystä tai toisesta. Kuitenkin tiedetään, että aikuisen mentalisaatiokyky on erityisen tärkeä suhteessa lapsen mentalisaatiokyvyn kehittymiseen. 

    Se tulee mukaan monissa muissakin arkisissa tilanteissa. Työpaikan palaverissa kollega kurtistaa kulmiaan, ja olemme varmoja hänen arvostelevan meitä. Todellisuudessa emme tiedä, mitä toisen mielessä tapahtuu. Muistammeko samalla huomata, mitä itsessämme tapahtuu.  

    Kirjoituksessa pyrin tuomaan käsitteen esiin ymmärrettävästi ja yleistajuisesti. Tämä on ensimmäinen osa artikkelisarjaa, jossa avaamme mentalisaation merkitystä arjessa, vanhemmuudessa, parisuhteessa ja ihmissuhteissa laajemmin. 

    Mitä mentalisaatio tarkoittaa ja miten se kehittyy? 

    Se tarkoittaa kykyä ymmärtää, että sekä minulla että toisella on oma mieli – ajatuksia, tunteita, tarpeita ja aikomuksia, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Se on taitoa pitää mieli mielessä. 

    Mentalisaatio näkyy arjen pienissä hetkissä: 

    • Kun pysähdyn miettimään, mitä lapseni kokee raivon takana. 
    • Kun huomaan oman ärtymykseni ja tunnistan, ettei se johdu vain toisen sanomisesta, vaan myös omasta väsymyksestäni. 
    • Kun uskallan kysyä: ”Mitä sinussa tapahtuu?”, sen sijaan että täyttäisin aukot omilla olettamuksillani. 

    Mentalisaatiokyky kehittyy lapsuudessa ja nuoruudessa, ja siihen vaikuttavat monet tekijät, kuten vanhempien ja muiden hoitajien antama tuki ja malli. Lapsen varhainen vuorovaikutus vanhempien kanssa on erityisen tärkeää, sillä se tarjoaa perustan kyvyn kehittymiselle. Kun vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin ja tunteisiin herkällä ja ymmärtävällä tavalla, lapsi oppii tunnistamaan ja ymmärtämään omia ja toisten tunteita. 

    Mentalisaatiokyky on keskeinen sosiaalisen vuorovaikutuksen ja empatian kannalta, ja se auttaa meitä navigoimaan välillä monimutkaisiltakin tuntuvissa ihmissuhteissa. Se ei ole täydellisyyttä eikä kaikkitietävyyttä. Se on uteliaisuutta ja kiinnostusta itsen ja toisen sisäiseen maailmaan.

    Miksi mentalisaatio on tärkeää? 

    Ilman mentalisaatiota ihmissuhteet jäävät pinnallisiksi tai väärinymmärrysten varaan. Kun ei pysähdy pohtimaan, mitä toisessa liikkuu, tulkitsee helposti kaiken oman mielen kautta. Tämä lisää erillisyyttä ja turvattomuutta. Se auttaa meitä ymmärtämään, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla, mikä puolestaan auttaa meitä reagoimaan heihin sopivalla tavalla. 

    Se edistää emotionaalista säätelyä, koska se auttaa meitä tunnistamaan ja ymmärtämään omia tunteitamme. Näin se toimii myös osana yhteyden luomista toiseen. Kun lapsi kokee, että hänen tunteensa tunnistetaan ja niihin vastataan, hän oppii vähitellen säätelemään itseään. Kun parisuhteessa huomataan, että kumpikin on omine mielineen arvokas, syntyy luottamusta ja joustavuutta. Työpaikoilla mentalisaatio vähentää turhia konflikteja ja parantaa ilmapiiriä. 

    Turvaa kasvatetaan, kun tullaan nähdyksi ja kuulluksi. Hermosto saa viestin: ”En ole yksin tämän kokemuksen kanssa.” Tämä rauhoittaa ja antaa tilaa oppimiselle, luovuudelle ja yhteydelle. 

    Mentalisaatio on keskeinen tekijä empatian kehityksessä, sillä se mahdollistaa toisten ihmisten tunteiden ja kokemusten ymmärtämisen. Mentalisaatiota tukevat terapiat ja ohjelmat vahvistavat sekä yksilön säätelytaitoja että ihmissuhteiden laatua.  

    Ei siis ole kyse vain teoriasta, vaan konkreettisista muutoksista arjessa. 

    Kun mentalisaatio katoaa 

    Stressi, uupumus ja traumaattiset kokemukset kaventavat kykyämme mentalisoida. Kun hermosto on jatkuvasti sietoikkunan ulkopuolella, aivot tulkitsevat toisen sanat ja eleet helposti uhkana. Haasteet mentalisaatiossa voivat ilmetä monin eri tavoin, ja ne voivat vaikuttaa merkittävästi yksilön sosiaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiin. 

    Silloin tapahtuu kolme asiaa: 

    Ensinnäkin, oletamme pahinta. Kun toinen vaikenee, tulkitsemme sen hylkäämiseksi. Kun kollega kurtistaa kulmiaan, ajattelemme hänen arvostelevan meitä. 

    Toiseksi, lukkiudumme omaan näkökulmaamme. Näemme vain oman tulkintamme tilanteesta, emme toisen mahdollista todellisuutta. 

    Kolmanneksi, reagoimme puolustautumalla. Hyökkäämme, vetäydymme tai jähmetymme. 

    Juuri näissä hetkissä mentalisaatio olisi arvokkainta – mutta silloin se on kaikkein vaikeinta. Siksi tarvitaan pysähtymistä ja harjoittelua: kykyä pysähtyä, nähdä ero tulkinnan ja todellisuuden välillä, ja kysyä itseltään: ”Voisiko tässä olla muutakin?” 

    Mentalisaatio arjessa 

    Se ei näy suurissa puheissa, vaan arjen tavallisissa hetkissä. Se on kyky, joka auttaa meitä itsemme lisäksi ymmärtämään ja reagoimaan toisten ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin. Se voi tehdä jokapäiväisestä elämästä sujuvampaa ja merkityksellisempää. Kun kykenemme pitämään toisen mielen mielessämme ja samalla huomaamme, mitä itsessämme menee, säätelemme paremmin myös omaa sisäistä tilaamme. 

    Mentalisaatiokyky ja säätelykyky kulkevat käsi kädessä. Kyky ymmärtää itseä ja toista auttaa hermostoa pysymään tasapainossa, ja toisaalta hyvä säätely luo edellytyksiä mentalisoida myös kuormittavissa tilanteissa. Eli säätelyn pettässä stressissä tai uupumuksessa, myös kyky mentalisoida kaventuu. Mitä paremmin ymmärrämme itseämme ja toista, sitä enemmän hermostomme havainnoi turvaa ja pysyy joustavana.  

    • Vanhemmuudessa: Lapsi huutaa kaupan lattialla. Mentalisoiva vanhempi ei ajattele pelkästään tilanteen noloutta, vaan miettii mitä lapsi mahtaa nyt kokea ja mahdollisesti tarvita? Se ei tarkoita rajojen puuttumista, vaan rajan asettamista empaattisesti. Vanhempi voi esimerkiksi sanoa: ”Ymmärrän, että olet väsynyt ja harmissasi. Nyt noustaan kuitenkin ylös, minä olen tässä ja autan sinua.” Ja ainahan tämä ei todellakaan toimi ja tällöin omat säätelyn taidot astuvat esiin, kun pysyy itse rauhallisena ja tavoitettavissa huutavasta kauppakaverista huolimatta.  
       
    • Parisuhteessa: Puoliso vetäytyy hiljaisuuteen. Ilman mentalisaatiota toinen kokee torjuntaa. Mentalisoiva puoliso uskaltaa kysyä: ”Oletko väsynyt vai mietteissäsi? Mitä sinussa menee tällä hetkellä?” Tämä yksinkertainen kysymys voi avata keskustelun ja muuttaa koko tilanteen suunnan, tuoden ymmärrystä ja läheisyyttä.  
       
    • Työelämässä: Palaverissa kollega on lyhytsanainen. Tämä voi helposti tulkita kritiikiksi tai välinpitämättömyydeksi. Mentalisoiva henkilö kuitenkin pysähtyy pohtimaan: ”Entä jos hän onkin kiireinen tai huolissaan?” Yksi kysymys, kuten ”Onko kaikki kunnossa?”, voi estää väärinymmärryksen kasvamasta konfliktiksi ja luoda rakentavamman työilmapiirin. 

    Palataan esimerkkeihin ja mentalisaation näyttäytymiseen arjessa vielä omissa artikkeleissaan, kuten mentalisaatio vanhemmuudessa. 

    Kaava on yksinkertainen: pysähdy – kysy – kuuntele. Mentalisaatio auttaa meitä näkemään toiset ihmiset kokonaisina yksilöinä, heidän tunteineen ja ajatuksineen, ja se voi rikastuttaa ihmissuhteitamme merkittävästi.  

    Tämä voi näkyä myös auttamistyössä, kun työntekijä ei tyydy vain näkyvään käyttäytymiseen, vaan pysähtyy uteliaasti miettimään sen taustalla olevia kokemuksia. Kun ammattilainen kykenee pitämään asiakkaan mielen mielessään ja samalla säätelemään omaa reaktiotaan, syntyy tila, jossa toinen voi kokea tulevansa aidosti kohdatuksi. Juuri tämä yhteys on usein se muutosvoima, joka kannattelee eteenpäin enemmän kuin yksikään valmis neuvo tai ratkaisu. 

    Miten mentalisaatiota voi harjoittaa? 

    Mentalisaatio on taito, jota voi vahvistaa. Se ei ole synnynnäinen lahja, vaan kehittyvä kyky, joka joustaa elämäntilanteiden mukana. 

    Kokeile näitä kolmea arjen harjoitusta: 

    1. Pysähdy itsesi äärelle. Kysy kerran päivässä: ”Mitä tunnen juuri nyt?” Älä tyydy ensimmäiseen vastaukseen, vaan kurkista syvemmälle: ”Mikä tarve voisi olla tämän tunteen alla?” 
    1. Huomaa ero. Kun tulkitset toisen käytöstä, sano itsellesi: ”Tämä on minun tulkintani, ei fakta.” Anna tilaa sille, että toinen voi kokea toisin. 
    1. Kysy uteliaasti. Sen sijaan että teet johtopäätöksiä, kysy toiselta: ”Miltä tämä sinusta tuntui?” Uteliaisuus on mentalisaation ydin. 

    Harjoittelu ei tarkoita täydellisyyttä. Riittää, että pienissä hetkissä avautuu tilaa pysähtyä ja olla utelias. Esimerkiksi, kun lapsi kertoo vanhemmalleen koulupäivästään, vanhempi voi pysähtyä ja kysyä tarkentavia kysymyksiä, jotka auttavat lasta ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan.  

    Ammattilaiset ja esimerkiksi perheiden kanssa työtä tekevät kehittävät tätä kykyä asiakkaillaan yksinkertaisissa arjen vuorovaikutustilanteissa, joissa harjoitellaan toisten tunteiden ja ajatusten ymmärtämistä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi keskusteluissa, joissa pyritään ymmärtämään toisen näkökulmaa ja reaktioita. 

    Mentalisaatio ei ole kaiken hyväksymistä

    Mentalisaatio ei ole vain psykologinen termi, vaan tapa elää suhteissa. Se syntyy katseessa, kysymyksessä ja hetkessä, jossa pysähdymme ennen kuin reagoimme. Se on kyky nähdä ihminen ihmisenä myös silloin, kun hän on meille vaikea. 

    On kuitenkin tärkeää muistaa, että mentalisaatio ei tarkoita täydellisyyttä tai jatkuvaa ymmärtämistä. Aikuisen ei aina tarvitse ymmärtää kaikkea. Joskus on täysin hyväksyttävää valita olla kiinnostunut myös omasta hyvinvoinnistaan, eli ymmärtää itseään. Tämä voi tarkoittaa itsensä suojelemista tilanteissa, joissa toisen ymmärtäminen vaikuttaa mahdottomalta. Kyvyn kehittymisen myötä nämäkin valinnat helpottuvat ajan kanssa. Näin olet siis myös oppinut ymmärtämään itseäsi paremmin. 

    Tämä artikkeli on ensimmäinen osa sarjaa. Seuraavissa osissa syvennymme siihen, mitä mentalisaatio tarkoittaa muun muassa vanhemmuudessa ja parisuhteessa sekä miten sen avulla voi rakentaa turvaa ja yhteyttä. 

    Jos haluat tutkia itsesi ja toisen ymmärtämistä, niin ole yhteydessä. Mentalisaation kehittyminen ei ole koskaan myöhäistä, koska olemmehan jo oppineet, miten ihminen, aivot ja hermosto on alati oppiva ja kehittyvä. Tämä tuo toivoa niin asiakkaalle, kun työntekijälle. 

    Lähteet 

    Allen, J. G., Fonagy, P. & Bateman, A. 2008. Mentalizing in Clinical Practice. Arlington: American Psychiatric Publishing. 
     
    Bateman, A. & Fonagy, P. 2016. Mentalization-based treatment for personality disorders: A practical guide. Oxford: Oxford University Press. 
     
    Fonagy, P. & Allison, E. 2014. The role of mentalizing and epistemic trust in the therapeutic relationship. Psychotherapy, 51(3), 372–380. https://doi.org/10.1037/a0036505 
     
    Fonagy, P. & Luyten, P. 2009. A developmental, mentalization-based approach to the understanding and treatment of borderline personality disorder. Development and Psychopathology, 21(4), 1355–1381. https://doi.org/10.1017/S0954579409990198 
     
    Fonagy, P., Gergely, G., Jurist, E. & Target, M. 2002. Affect regulation, mentalization, and the development of the self. New York: Other Press. 
     
    Pajulo, M. & Pyykkönen, N. 2011. Mentalisaatiokyvyn tukeminen vanhemmuudessa. Duodecim, 127(16), 1752–1759. 
     
    Suomen mentalisaatioinstituutti. 2024. Mentalisaatio. https://www.mentalisaatio.fi/mentalisaatio/ 
     
    Tronick, E. Z. 2007. The Neurobehavioral and Social-Emotional Development of Infants and Children. New York: W. W. Norton & Company. 

  • Voiko turvan tunne vaikuttaa immuunijärjestelmäämme?

    Voiko turvan tunne vaikuttaa immuunijärjestelmäämme?

    Turva vahvistaa myös kehoa – mitä uusin tutkimus paljastaa aivojen ja immuniteetin yhteydestä

    Voiko pelkkä katse toisen ihmisen kasvoihin vaikuttaa immuunijärjestelmäämme? Nature Neuroscience -lehdessä julkaistun uuden tutkimuksen mukaan voi. Tutkimuksessa havaittiin, että jo pelkkä näköhavainto mahdollisesta infektiosta, esimerkiksi virtuaalitodellisuudessa nähdyt kasvot, joissa oli ihottumaa, aktivoi immuunijärjestelmää. 

    Tämä löytö tuo lisää pohdittavaa siihen, mitä hermoston ja mielen tutkimus on jo pitkään vihjannut ja moni kokemuksellisesti tuntenut itsessään, miten turvan ja uhan kokemukset eivät ole vain psykologisia tiloja, vaan ne muovaavat myös elimistömme vastustuskykyä. 

    Aivot, mieli ja immuunijärjestelmä tiiviissä vuorovaikutuksessa 

    Hermosto ja immuunijärjestelmä eivät toimi erillään, vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. 

    • Mantelitumake hälyttää, jos jokin näyttää uhkaavalta. 
    • Hypotalamus käynnistää elimistön säätelyjärjestelmiä. 
    • Samalla immuunipuolustus virittyy jo ennen todellista altistusta. 

    Tutkimus osoitti, että tämä ei ole pelkkää teoriaa. Koehenkilöiden verestä mitattiin immuunisolujen aktivoitumista. Pelkkä aivojen tulkinta riitti käynnistämään kehon puolustusreaktion.  

    Mitä turva tarkoittaa immuunijärjestelmälle? 

    Kun hermosto kokee ympäristön turvalliseksi, se ei pidä elimistöä jatkuvassa hälytystilassa. Tämä säästää energiaa ja antaa immuunijärjestelmälle mahdollisuuden toimia tasapainoisesti. 

    Jos taas ihminen elää jatkuvassa epävarmuudessa tai pelossa, hermosto virittää kehoa jatkuvaan valppauteen. Pitkällä aikavälillä tämä voi kuormittaa immuunipuolustusta ja altistaa sairauksille. 

    Turva ei siis ole vain mielenrauhaa. Se on myös biologinen tila, joka tukee vastustuskykyä. 

    Stressihormonit sillanrakentajina turvan ja uhan välillä 

    Kun hermosto havaitsee uhkaa, keho erittää stressihormoneja kuten adrenaliinia ja kortisolia. Ne auttavat hetkellisesti selviytymään: syke kiihtyy, mieli virittyy ja energia kohdistuu toimintaan. Tämä on hyödyllistä lyhyellä aikavälillä ja hetkellisesti.  

    Vuonna 2024 (Alotiby) julkaistu laaja katsaus osoittaa, että akuutti stressi voi tilapäisesti tehostaa immuunivastetta – esimerkiksi kilpailutilanteessa tai lyhyessä stressijaksossa – mutta krooninen stressi heikentää merkittävästi immuunisysteemin toimintaa. Korkea kortisolipitoisuus hidastaa immuunijärjestelmän reaktiota ja tekee meistä alttiimpia sairastumiselle. Tämä mekanismi liittyy aivojen, hypotalamuksen, aivolisäkkeen ja lisämunuaisten muodostamaan HPA-akseliin, jonka kautta stressihormonit, kuten kortisoli, vaikuttavat immuunivasteiden säätelyyn.  

    Kun hälytystila jää päälle, kortisolitasot pysyvät koholla. Tämä heikentää immuunijärjestelmää, kun keho käy ylikierroksilla, tulehdusreaktiot voimistuvat ja vastustuskyky heikkenee. Moni tunnistaa arjesta sen, että flunssa iskee helpoiten kiireessä, valvottuna yönä tai suurten huolien keskellä, tai heti niiden jälkeen. 

    Kun hermosto sen sijaan saa viestin turvasta, kuten läheisen katseesta, rutiinista tai omasta levollisesta hetkestä, stressihormonien eritys vähenee. Elimistön palautuminen käynnistyy ja immuunijärjestelmä saa toimia joustavammin. 

    Turvalliset mikrohetket arjen rikastajina 

    Turva rakentuu usein pienistä asioista. Turvan vahvistaminen ei ole rakettitiedettä, vaikka turvattomalta tuntuvassa ympäristössä tämä voi kuulostaa turhan pehmeältä. Myös pitkään jatkuneen kuormittumisen seurauksena nämä saattavat tuntua turhan pehmeiltä ja pieniltä. Jostain on hyvä kuitenkin lähteä liikenteeseen: 

    • katse, jossa näen että minut huomataan 
    • viesti, johon vastataan, vaikka yhdellä sanalla 
    • yhteinen nauru jostakin pienestä arjen kömmähdyksestä 
    • kysymys: “Miten päiväsi meni?” Tämä toimii molempiin suuntiin. 

    Nämä mikrohetket kertovat hermostolle, ettei ole hätää. Kun keho saa viestin turvasta, immuunijärjestelmä toimii joustavammin. Pienet, toistuvat kokemukset voivat siis olla yhtä merkityksellisiä kuin vaikka liikunta ja näin olla osa kokonaisvaltaista hyvinvointia.  

    Mitä voimme tehdä itse?  

    • Luo ennakoitavia rytmejä: uni, ravinto ja lepo samaan aikaan päivästä. 
    • Harjoittele yhteyden mikrohetkiä: pysähdy katsomaan, kuulemaan ja nimeämään toinen. 
    • Pysähdy omaan kehoosi: tunnista, milloin olo on rauhallisempi ja milloin keho käy ylikierroksilla. 

    Näillä teoilla luomme paitsi mielenturvaa myös keholle suojaavia olosuhteita. 

    Mitä jos turva onkin yksi hyvinvoinnin kulmakiviä? 

    Tietenkään elämä ei ole aina pelkkää turvan luomista suuntaan ja toiseen, vaan siihen sisältyy myös epävarmuutta ja sen sietämistä. Voimme kuitenkin edesauttaa asioita kiinnittämällä huomiota ja opettelemalla tätä huomion kiinnittämistä. Näin hermostomme oppii huomaamaan ja käsittelemään myös isompia, laajempia ja säätelyämme enemmän haastavia asioita. 

    Uusin tutkimus voisi antaa uutta tieteellistä selkänojaa sille, minkä moni on tiennyt jo kokemuksestaan, ettei turva ole pelkkää mielen hyvinvointia. Aivot, mieli ja immuunijärjestelmä toimivat yhdessä. Voisiko turvan tunne olla se yhteinen kieli, jota me kaikki ymmärrämme. 

    Lähteet 

    Ader, R., & Cohen, N. (1993). Psychoneuroimmunology: conditioning and stress. Annual Review of Psychology, 44(1), 53–85. 

    Alotiby, A. (2024). Immunology of Stress: A Review Article. PMC review on stress-immune mechanisms. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC11546738 

    Chrousos, G. P. (2009). Stress and disorders of the stress system. Nature Reviews Endocrinology, 5(7), 374–381. 

    Cleveland Clinic (2023). What Happens When Your Immune System Gets Stressed Out. https://health.clevelandclinic.org/what-happens-when-your-immune-system-gets-stressed-out 

    Dhabhar, F. S. (2009). Enhancing versus suppressive effects of stress on immune function: Implications for immunoprotection and immunopathology. Neuroimmunomodulation, 16(5), 300–317. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC2790771 

    Korkeila, J. (2008). Stressi, tunteiden säätely ja immuniteetti. Duodecim, 124(6), 683–692. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo97123.pdf?utm_source=chatgpt.com 

    Mayo Clinic (2023). Stress symptoms: Effects on your body and behavior. https://www.mayoclinic.org/healthy-lifestyle/stress-management/in-depth/stress/art-20046037 

    Schaller, M. et al. (2025). Visual perception of infection cues elicits anticipatory immune responses. Nature Neuroscience. 

  • Emotionaalinen laiminlyönti / osa1

    Emotionaalinen laiminlyönti / osa1

    “Mutta eihän mua kukaan lyönyt tai mitään”

    Tämän lauseen kuulen usein, kun ihmiset pohtivat lapsuuttaan ja miten tavallinen se oli. Emotionaalinen laiminlyönti ei näy mustelmina. Se ei ole huutoa eikä aina hylkäämistäkään. Se näkyy tyhjyytenä. Katse, vastaus ja tunne jäävät usein ilman vastausta. Se voi muodostua näkymättömäksi haavaksi, joka jättää kehon varuilleen jopa loppuelämäksi näkyen aikuisiän suhteissa muihin ja itseen.  

    Avaan tekstissä tätä ilmiötä, joka usein jää piiloon myös ihmiseltä itseltään. Siitä on jostain syystä vaikeaa puhua ja hankala tunnistaa, vaikka sen vaikutukset tuntuvat kehossa, ihmissuhteissa ja omassa sisäisessä maailmassa. Tekstin ei ole tarkoitus hakea syyllisiä, vaan kutsua uteliaisuuteen ja lopulta yhteyteen. 

    Kirjoitus käynnistää samalla useampiosaisen artikkelisarjan emotionaalisesta laiminlyönnistä ilmiönä sekä sen vaikutuksista eri elämän osa-alueisiin ja ihmissuhteisiin, syyllisyyteen ja korjaamiseen. Teksti koskettaa myös mentalisaatiota, vaikka sitä ei vielä varsinaisesti aiheena käsitellä. Heräämme kiinnostumaan, mitä tapahtuu itsessäni ja mitä toisessa. Lopussa on vielä muutama harjoitus emotionaalisen turvan tueksi. 

    Mitä emotionaalinen laiminlyönti on? 

    Emotionaalinen laiminlyönti tarkoittaa, että lapsen tunteita ei huomioida, peilata tai kohdata. Se ei ole sama kuin tunteiden kieltäminen, vaan se on tunteiden ohittamista. Lapsi jää yksin tunteidensa kanssa, ilman peiliä, ilman vastetta. 

    Hermosto ei tällöin saa viestiä: “Tämä tunne on ok ja et ole sen kanssa yksin.” Sen sijaan keho oppii, että tunteet ovat yksityisiä, ehkä jopa vaarallisia. Sen voisi ajatella myös olevan oman lapsen tunteiden pelkäämistä ja kavahtamista, jolloin lapsen tunteet muuttuvat sietämättömiksi. Kun tunteet muuttuvat sietämättömiksi ja jäävät ilman peiliä, säätely jää yksin lapsen hermoston tehtäväksi. Tämä on tehtävä, johon lapsen keho ei ole vielä valmis. 

    Emotionaalinen laiminlyönti on ennen kaikkea jonkin puuttumista. Pienet hetket, joissa lapsen sisäinen kokemus jää vaille vastetta: itku, jota ei kukaan nimeä; ilo, johon ei vastata; pelko, joka ohitetaan neuvoilla. Eli tällöin lapsen tunteita ei kannatella ja opeteta säätelemään. 

    Meitä ei auta etsiä yhtä isoa tehtyä virhettä tai vahingoittavaa tapahtumaa, vaan huomata toistuvuus. Laiminlyönti syntyy monista pienistä ohi menevistä hetkistä, ei yhdestä teosta. Mikä tässä on lohdullista, niin juuri pienet hetket ovat myös tie takaisin. 

    Kiintymyssuhde ja kehityksellinen trauma 

    Kun kompassi hajoaa. Turvallisessa suhteessa aikuinen vastaa tunteeseen ennakoitavasti: näen, nimeän, kannan. Kun vastaus on epätasaista tai usein poissa, lapsi oppii pärjäämään yksin (välttely) tai takertumaan (ristiriitaisuus).

    Emotionaalinen laiminlyönti liittyy useimmiten välttelevään tai ristiriitaiseen kiintymyssuhdemalliin. Toistuva vaillejääminen voi kuitenkin itsessään olla pelottavaa, kun lapsi jää yksin hädän kanssa. Kun tämä turvattomuus yhdistyy kaoottisiin tai pelottaviin tilanteisiin, voi syntyä myös jäsentymättömyyttä. Kiintymyssuhteita kuvaan yksityiskohtaisemmin omassa artikkelissaan.

    Pelko on subjektiivinen kokemus. Se tarkoittaa ihmisen omaa, henkilökohtaista ja sisäistä tapaa kokea ja tulkita asioita, miltä maailma tuntuu juuri hänelle, hänen näkökulmastaan.

    Jäsentymätön kiintymyssuhde taasen saattaa syntyä, kun turva ja uhka sekoittuvat. Tällöin aikuinen voi olla samaan aikaan tärkein turva ja pelon lähde, tai hän on tavoittamattomissa juuri silloin kun lasta pelottaa. Lapsi ei osaa ennakoida onko kohtaaminen pelottava vai lohduttava.

    Hermosto jää ristiriitaan kuvatusta kiintymyssuhteesta huolimatta. Riski turvattoman kiintymyssuhteen syntymiseen syntyy edellä kuvatuissa olosuhteissa, eli kaikki laiminlyönti ei johda jäsentymättömyyteen automaattisesti. Myös suojaavilla tekijöillä on vaikutusta. 

    Ristiriita jättää jäljen. Tällöin keho ja mieli eivät löydä johdonmukaista tapaa säädellä. Aikuisuudessa tämä voi tuntua nopeina siirtyminä ylikierroksilta lamaantumiseen, ristiriitaisena läheisyyden tarpeena ja vaikeutena pukea kokemus sanoiksi etenkin kuormituksessa. Se voi ilmetä vaikeutena luottaa tai tarpeena kontrolloida ympäristöä, jotta sisäinen kaaos pysyy hallinnassa. Ennen kaikkea se näkyy vaikeutena säädellä itseään ja toimintaansa. 

    Jos vaillejääminen ja turvattomuus ovat olleet toistuvia varhaisissa ihmissuhteissa, saattaa kuulla termin kehityksellinen trauma. Se ei ole yksi tapahtuma, vaan ympäristö, jossa yhteys ja säätely jäivät liian usein ilman tukea. Se on arjen rytmin, yhteyden ja ennakoitavuuden puuttumista. Se on sitä, että lapsi ei tiedä, mitä odottaa – ja siksi odottaa pahinta. Emotionaalinen laiminlyönti on yksi keskeinen reitti tähän. Palaan aiheeseen omassa artikkelissaan myöhemmin käsitellen mitä se on, miten se näkyy ja miten toipumista tuetaan. 

    Neglect of neglect – miksi ilmiö jää usein huomaamatta? 

    On helpompi puhua siitä, mitä on tapahtunut, kuin mitä ei ole tapahtunut. Emotionaalinen laiminlyönti on erityinen siksi, että se ei näy. Se ei jätä jälkiä, joita voisi osoittaa. Moni ei tiedä kokeneensa sitä, koska mitään “ei tapahtunut”. Mutta juuri se on ongelma, kun jotain jäi puuttumaan, ei tapahtunut. 

    Kulttuurissamme pärjääminen on hyve, ja tunteista vaikeneminen tuntuu luonnolliselta. Siksi laiminlyönti naamioituu “normaaliksi arjeksi”. Vanhemmassa tämä herättää helposti syyllisyyden piston, että miten on tehnyt väärin. 

    Tällaista ilmiötä kutsutaan “neglect of neglect” – laiminlyönnin laiminlyönti. Koska ei ole tapahtumaa, ei ole tarinaa. Koska ei ole kipua, ei ole oikeutusta. Mutta hermosto muistaa, ettei ollut peiliä, ei ollut vastetta, aikuiset eivät jaksaneet kannatella ikävää oloa ja sanoneet, että se on ok.  

    ”En ollut kenellekään ongelma, mutta en kokenut, että ketään olisi kovasti kiinnostanutkaan, mitä ajattelen.” 

    Vanhemman syyllisyys 

    Syyllisyys voi toimia kompassina, ei pelkästään tunteena, joka pitää poistaa, vaan merkkinä siitä, että yhteys on tärkeä. Syyllisyys voi tuntua musertavalta, mutta se ei ole tuomio, vaan kutsu uteliaisuuteen sille, mitä lapseni on ehkä jäänyt vaille. Syyllisyys onkin hyvä nähdä inhimillisenä väylänä yhteyden korjaamiseen. 

    On tärkeää muistaa, että kukaan ei ole täydellinen vanhempi. Moni on tehnyt parhaansa niillä eväillä, joita itselle on annettu. Emotionaalinen laiminlyönti ei ole tietoista, vaan se voi olla seurausta omasta historiasta, uupumuksesta tai siitä, ettei kukaan koskaan opettanut, miten tunteita kohdataan. Se voi olla myös ylisukupolvista liittyen vanhemman omiin selviytymiskeinoihin, joita voi onneksi opetella tunnistamaan ja muotoilemaan uudelleen.  

    On edelleen tärkeää huomioida, että lapsi ei tarvitse täydellisyyttä, vaan toistoa: katse, utelias kysymys, viipyminen vierellä, pieni paluu hetkeen, joka meni ohi.  
     

    ”Huomasin, etten äsken kuunnellut sinua kunnolla. Yritetään vielä, kerro lisää.” 
     

    Hermosto on joustava. Yhteys voi rakentua uudelleen. Pienet hetket, joissa lapsi – tai aikuinen lapsi – tulee nähdyksi, voivat korjata enemmän kuin suuret puheet. Syyllisyys ei ole este, vaan mahdollisuus pysähtyä ja kysyä: “Mitä tarvitaan juuri nyt?”  

    Kun huomaat sanovasi “tehdään uudestaan, kuuntelen nyt”, jokin sisällä alkaa järjestyä uudelleen pala kerrallaan. Myös me aikuiset tarvitsemme toistoa. 

    Ammattilaisen näkökulma laiminlyöntiin 

    Emotionaalisesta laiminlyönnistä puhuminen haastaa myös ammattilaisen, koska puhumme jonkin puuttumisesta emmekä näkyvästä teosta. Kun mitään konkreettista ei “tapahdu”, syntyy helposti tarve tarttua diagnoosiin, ohjeisiin tai kiirehtiä ratkaisuun. 

    Vanhemman syyllisyys on vaikea aihe, jota meidän ammattilaistenkin on välillä hankala käsitellä ja kohdata, saati tunnistaa. Vanhemman syyllisyys herättää epämukavuutta, jolloin se kysyy herkkyyttä ammattilaisen omalle sisäiselle kokemukselle, ei vain reagoimista asiakkaan näkyvälle käyttäytymiselle.  

    Kun vanhemmassa nousee syyllisyys, se voi herättää meissä auttamishätää: pelkoa, että sanoilla satutamme, halua pehmentää liikaa tai vaihtaa aihetta. Nämä ovat ymmärrettäviä suojareaktioita ja juuri siksi meidän on osattava pysähtyä myös itsemme äärelle. 

    Ammattilaisen työ on pitää “mieli mielessä” kahteen suuntaan: vanhemman ja omansa. Kun tunnistaa omat suojareaktionsa, tilaa avautuu vanhemman syyllisyydelle ilman, että sitä pitää kiirehtiä pois. 

    Auttamistyön kannalta tämä on tärkeä aihe ja iso aihe, kun puhutaan yhteyden uudelleenluomisen vastuunjaosta ja terveestä syyllisyydestä. Koitan kuitenkin malttaa pitää tekstin sopivan lyhyenä. Tulen tekemään näihin teemoihin liittyen oman artikkelinsa. 

    Mitä hermosto tarvitsee ja miten yhteyttä rakennetaan uudelleen? 

    Turvaa ei rakenneta pelkillä sanoilla, vaan suhteilla, rajoilla ja rytmeillä. Hermosto kaipaa kolmea asiaa: 

    • Yhteys: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, myös silloin kun olemme keskeneräisiä. 
    • Rytmi: toisteisuus, joka antaa keholle ennakoitavuutta (uni, ravinto, liike, pysähtyminen). 
    • Ennakoitavuus: sopivasti rajoja ja rutiineja; mitä vähemmän arvaamattomuutta, sitä enemmän kapasiteettia säätelyyn. 

    Aloita siitä, missä juuri nyt olet. Yhteys ei synny tempuista, vaan hetkistä, joissa olemme läsnä. Kun olet toisen kanssa – tai itsesi kanssa – kokeile uteliaisuutta ennen asioiden ratkaisemista tai vastaamista. “Miltä tämä tuntuu? Mitä tässä tapahtui minulle/meille?” Usein jo kysymys tekee tilaa. 

    Seuraava askel on tunteen hetken kestäminen. Hiljaisuuskin on yhteyttä, jos sen kannattelee. Kolme rauhallista hengitystä yhdessä (tai itseä varten) riittää usein laskemaan kierroksia, jotta sanat voivat järjestyä. Vasta sitten on tarve neuvoille, toimintasuunnitelmille tai rajoille. 

    Yhteys syvenee palaamalla. Jos hetki meni ohi, yhteys ei ole pilalla – siihen voi palata: “Mietin äskeistä. Haluaisin kuulla vielä, mitä sinussa liikkui.” Sama toimii myös sisäisesti: “Huomasin, että ohitin tunteeni äsken. Pysähdytään nyt.” Paluu ja korjaus rakentavat luottamusta varmemmin kuin täydellinen suoritus. 

    Kun nämä mikrohetket toistuvat, syntyy rytmi: ennakoitavuus, jossa mieli ja keho oppivat, että tilaa on. Ytimeen kiteytyy viesti, joka kantaa sekä suhteissa että omassa arjessa: olen tässä – en ole yksin. 

    Et ole emotionaalinen laiminlyönti 

    Se ei määritä ketään pysyvästi, se ei ole identiteetti, vaan kokemus. Se on ilmiö, joka jää usein huomaamatta ja sitä voi oppia tunnistamaan. Kun sen näkee, voi alkaa rakentaa uutta. Hermosto oppii koko elämän ajan. Yhteys voi syntyä uudelleen ja uudelleen katse, oivallus ja henkäys kerrallaan. 

    Jos tämä teksti herätti sinussa ajatuksia, tunteita tai kysymyksiä, olet tervetullut tutkimaan niitä kanssani. Voit tulla yksin tai yhdessä. Turvan tunne ei kuitenkaan ole yksin itsestä kiinni, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen.   

    Harjoituksia emotionaalisen turvan tueksi 

    Tunteen tunnistaminen 

    Pysähdy kerran päivässä ja kysy: 

    • “Miltä minusta tuntuu juuri nyt?” 
    • “Mikä tarve voisi olla tämän tunteen alla?” 

    Rytmin luominen 

    Valitse yksi pieni toistuva hetki päivään: 

    • Lasillinen vettä. 
    • Kolme hidasta uloshengitystä. 
    • Jokin musiikki aamuisin. 

    Yhteyden mikrohetki 

    • Katso toista lempeästi 
    • Nimen sanominen kutsuu toisen näkyväksi. 
    • Tee yksi konkreettinen huomio tai kiinnostu: “Mitä mietit nyt?” ”Minulle näyttää, että olet kiireisen oloinen?” 

    Ei neuvoa, ei ratkaisua – vain yhteyden luominen. Tärkeintä ei ole täydelliset sanat, vaan tapa olla toisen kanssa. Usein jo se, että joku pysähtyy ja sanoo “Huomaan sinut”, riittää aktivoimaan hermoston turvajärjestelmän. 

    Lähteet


    Ainsworth, M. D. S.; Blehar, M. C.; Waters, E. & Wall, S. 1978. Patterns of Attachment: A Psychological Study of the Strange Situation. Hillsdale (NJ): Lawrence Erlbaum Associates. Viitattu 28.8.2025. https://doi.org/10.4324/9781315802428 

    Cassidy, J. & Shaver, P. R. (toim.) 2016. Handbook of Attachment (3. painos). New York: Guilford Press.  

    Feldman, R. 2017. The neurobiology of human attachments. Trends in Cognitive Sciences, 21(2), 80–99. Viitattu 28.8.2025 https://doi.org/10.1016/j.tics.2016.11.007 

    Isosävi, S; Ruismäki, M & Kaunisto, S-L. 2024. Traumatisoituminen ja perhesuhteet. Traumaterapiakeskus. 

    Klaavu, J. 2023. Lapsuuden kehityksellinen trauma. Helsinki: Viisas elämä. 

    McLaughlin, K. A. & Sheridan, M. A. 2014. Dimensions of early experience and neural development: Deprivation and threat. Trends in Cognitive Sciences, 18(11), 580–585. https://doi.org/10.1016/j.tics.2014.09.001 

    Main, M. & Solomon, J. 1990. Procedures for identifying infants as disorganized/disoriented during the Ainsworth Strange Situation. Teoksessa Greenberg, M. T.; Cicchetti, D. & Cummings, E. M. (toim.) Attachment in the Preschool Years: Theory, Research, and Intervention, 121–160. Chicago: University of Chicago Press. Viitattu 28.8.2025. https://press.uchicago.edu/ucp/books/book/chicago/A/bo3774473.html. University of Chicago Press 

    Norman, R. E.; Byambaa, M.; De, R.; Butchart, A.; Scott, J. & Vos, T. 2012. The long-term health consequences of child physical abuse, emotional abuse, and neglect: A systematic review and meta-analysis. PLOS Medicine, 9(11), e1001349. https://doi.org/10.1371/journal.pmed.1001349 

    Punkanen, M. 2025. Traumatisoitunut keho ja mieli. Tuuma. 

    Rautkallio, A-M. 2024. Vakauttava pari- ja perheterapia: kurssiaineisto. Ei julkinen lähde. 

    Sinkkonen, J. 2019. Kiintymyssuhteet elämänkaaressa. Duodecim. 

    Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) 2024. Lapsiin kohdistuva väkivalta ja sen ehkäiseminen. Viitattu 28.8.2025. https://stm.fi/lapsiin-kohdistuva-vakivalta-ja-sen-ehkaiseminen.  

    Suomen mentalisaatioinstituutti. 2024. Mentalisaatio. https://www.mentalisaatio.fi/mentalisaatio/ 

    Teicher, M. H. & Samson, J. A. 2016. Annual Research Review: Enduring neurobiological effects of childhood abuse and neglect. Journal of Child Psychology and Psychiatry, 57(3), 241–266. https://doi.org/10.1111/jcpp.12507 

    Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2024. Lapsiin kohdistuva väkivalta. Viitattu 28.8.2025. https://thl.fi/aiheet/vakivalta/eri-ryhmat-ja-vakivalta/lapsiin-kohdistuva-vakivalta.  

    THL – Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (Koodistopalvelu) n.d. ICD-10 Z62.4 – Lapsen emotionaalinen laiminlyönti. Viitattu 28.8.2025. https://koodistopalvelu.kanta.fi/codeserver/pages/code-view-page.xhtml?classificationType=1&conceptCodeKey=100064996&hierarchyView=true 

    Terveyskirjasto (Duodecim) 2024. Kiintymyssuhteet ja kiintymyssuhdemallit. Viitattu 28.8.2025. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01359 

    Tronick, E. Z.; Als, H.; Adamson, L.; Wise, S. & Brazelton, T. B. 1978. The infant’s response to entrapment between contradictory messages in face-to-face interaction. Journal of the American Academy of Child Psychiatry, 17(1), 1–13. https://doi.org/10.1016/S0002-7138(09)62273-1 

    Tronick, E. Z. 2007. The Neurobehavioral and Social-Emotional Development of Infants and Children. New York: W. W. Norton & Company. Viitattu 28.8.2025. https://wwnorton.com/books/9780393705171 

    Van der Kolk, B. 2024. Jäljet kehossa — Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla (suom. T. Hartikainen). Helsinki: Viisas Elämä.  

    Yhdistys MLL – Mannerheimin Lastensuojeluliitto n.d. Lapsen ja vanhemman varhainen vuorovaikutus. Viitattu 28.8.2025. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/vanhemmuus-ja-kasvatus/lapsen-ja-vanhemman-varhainen-vuorovaikutus 

  • Turvan tunne – mitä se on?

    Turvan tunne – mitä se on?

    Hermoston perusoikeus on turvan tunteen kokemus

    Mitä turvan tunne on? Turvaa ei oikeastaan tarvitse kutsua tunteeksi, se on kehon tila. Kun arjen rytmi, ihmissuhteet ja ympäristö tukevat hermostoa, ajattelu kirkastuu, päätökset helpottuvat ja yhteys itseen sekä toisiin vahvistuu. Kun turva puuttuu, emme ole heikkoja, olemme turvattomia. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että turvan kokemus on kovin subjektiivinen kokemus. Eli tunne turvattomuudesta ei automaattisesti tarkoita, että tilanteessa itsessään olisi jotain perustavanlaatuisesti turvatonta, se tuntuu siltä itsessäsi. Avaan myös tätä kirjoituksessa.

    Kirjoituksesta löydät myös harjoitteita arkipäivän tilanteisiin omaksuttavaksi.

    Mitä “turva” on hermostolle?

    Hermosto ei puhu sanoilla, vaan kehon viesteillä. Kun sydän hakkaa, kädet hikoavat tai hengitys muuttuu pinnalliseksi, hermosto kertoo jostain syystä, että on syytä olla varuillaan. Turva näyttää ulospäin pieniltä asioilta: samaan aikaan syödyt ateriat, jokailtainen iltarutiini, tuttu katse, se että joku vastaa viestiin. Järkeilemällä nämä vaikuttavat pieniltä asioilta, mutta hermostolle ne ovat isoja.

    Aivot käsittelevät turvaa ja uhkaa eri reittejä pitkin. Uhkareaktiot aktivoituvat limbisen järjestelmän (erityisesti mantelitumakkeen) kautta nopeasti ja automaattisesti. Turvan kokemukset sen sijaan liittyvät laajempiin verkostoihin, joissa mukana on aivorunko, väliaivot ja etuotsalohko.

    Kun hermosto kokee turvaa, vagushermo ja sosiaalisen yhteyden järjestelmä ovat aktiivisia, mikä rauhoittaa sekä kehoa että mieltä. Tämä selittää, miksi pienet turvalliset kohtaamiset voivat tuntua hermoston tasolla niin suurilta.

    Turvattomuus näkyy usein hienovaraisina merkkeinä, kuten jatkuvana varuillaan olona, säpsähdyksenä puhelimen soidessa tai vaikeutena levätä tai pysähtyä silloinkin, kun olisi aikaa. Hermosto ei tällöin anna lupaa pysähtyä, vaan pitää meidät varmistamassa, ettei mitään uhkaa ole tulossa.

    Polyvagaalinen näkökulma selittää ilmiötä hermoston tasolla. Kuvaan tässä hyvin tiivistetysti ja yksinkertaistetusti eri hermostolliset tilat ja palaamme niihin useamman kerran eri kirjoituksissa:

    • Sosiaalinen yhteys / lepotila: hengitys virtaa, kasvojen lihakset elävät, kuulemme toisen sävyt ja pystymme olemaan uteliaita.
    • Taistelu / pako: kiihtynyt pulssi, levoton mieli, lyhyet lauseet, katse hakee uhkaa.
    • Jähmettyminen / irtautuminen: turtumus, aloitekyvyttömyys, “en tunne mitään.”

    Turvaa ei siis rakenneta pelkillä sanoilla, vaan suhteilla, rajoilla ja rytmeillä. Kolme avaintekijää:

    • Yhteys: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, myös silloin kun olemme keskeneräisiä.
    • Rytmi: toisteisuus, joka antaa keholle ennakoitavuutta (uni, ravinto, liike, pysähtyminen).
    • Ennakoitavuus: sopivasti rajoja ja rutiineja; mitä vähemmän arvaamattomuutta, sitä enemmän kapasiteettia säätelyyn.

    Turva ei useinkaan rakennu suurista eleistä, vaan arjen mikrohetkistä. Kun lapsi tietää, että vanhempi tulee hakemaan aina samaan aikaan, tai tervehtii ovella iloisesti tuulikaapissa lojuvista vaatteista huolimatta. Kun puoliso kysyy, miten päiväsi meni, vaikka vastaisit vain lyhyesti. Nämä pienet kokemukset kertovat hermostolle, etten ole jäänyt yksin ja olen mielessä. Toistettuna ne muodostavat rytmin, joka luo luottamusta arjessa.

    Pää uskoo turvaan, mutta hermosto ei

    Moni tunnistaa tilanteen: järjellä tiedän, ettei ole vaaraa, silti keho käy ylikierroksilla. Selitys on yksinkertainen: tietoisuus ja kehon tila eivät aina ole samaan aikaan samassa paikassa. Ajattelu voi olla turvassa, keho ei vielä.

    Aivot eivät käsittele kokemuksia tyhjiössä, vaan yhdistävät uudet tilanteet menneisiin malleihin. Hippokampus toimii muistojen “arkistona”, kun taas mantelitumake (amygdala) hälyttää nopeasti, jos jokin muistuttaa aiemmasta uhasta. Tämä selittää, miksi keho voi reagoida voimakkaasti tilanteessa, joka ei objektiivisesti ole vaarallinen. Tällöin hermosto vertaa hetkeä vanhoihin kokemuksiin ja käynnistää hälytyksen varmuuden vuoksi. Kun tiedostamme tämän, voimme alkaa erottaa toisistaan nykyhetken todellisen turvallisuuden ja menneisyyden jättämät jäljet.

    Tässä kohtaa mentalisaatio astuu mukaan tukemaan. Mentalisaatio tarkoittaa, että pidämme mielessä, että sekä minulla että toisella on mieli – eli kokemuksia, ajatuksia, tarpeita ja tulkintoja, jotka voivat olla ristiriidassa ilman, että kumpikaan on väärässä. Kun pysähdymme kysymään:

    • “Mitä luulen toisen ajattelevan minusta juuri nyt?”
    • “Mitä tunnen kehossani tällä hetkellä – ja mikä tarve voisi olla tämän tunteen alla?”

    Näin tulemme siirtäneeksi kuin vahingossa itsemme “selviytymistilasta” uteliaaseen tutkimiseen. Se ei yksin sammuta hälytystä, mutta luo tilaa, jonka sisällä säätely on mahdollista. Kun pysähdymme tutkimaan itseämme uteliaasti, aivojen etuosa (etuotsalohko) aktivoituu. Tämä alue liittyy ajatteluun, suunnitteluun ja itsehillintään. Se auttaa ottamaan pienen välimatkan automaattiseen reaktioon ja näkemään tilanteen laajemmin. Hermoston kannalta tämä tarkoittaa, että hälytys ei enää yksin ohjaa toimintaa, vaan mukaan tulee harkinta ja mahdollisuus säädellä. Ja kyllä, tämä on käytännössä usein vaikeaa, kun “tunteet ovat ottaneet vallan”.

    Turva on myös subjektiivinen kokemus

    Turvan kokemus ei synny vain ulkoisista olosuhteista, vaan myös siitä, miten hermosto tulkitsee tilanteen. Se mikä yhdelle on neutraali keskustelu, voi toiselle tuntua uhalta – riippuen aiemmista kokemuksista ja hermoston herkkyydestä. Tämä tarkoittaa, että kaikki turvattomuus ei tule ulkopuolelta. Joskus oma sisäinen historia, muistot ja opitut mallit värittävät nykyhetkeä. Kun tämän ymmärtää, syntyy mahdollisuus pysähtyä tutkimaan, että onko uhka tässä hetkessä todellinen vai kertooko kehoni menneestä? Näin turvaa voi alkaa rakentaa sisältä käsin, eikä vain odottaa sen tulevan ympäristöstä.

    Hermosto on joustava ja oppii uutta

    Monenlaiset elämäntilanteet vaikuttavat turvan kokemiseen, hermoston turvan löytymiseen ja tätä kautta reaktioihimme arjessa. Kapasiteettiamme haastaa työelämän kiire, sosiaalinen media tai lapsiperheiden arki haasteineen ja kuinka voimme yhteiskunnallisesti vaikuttaa niihin.

    On tärkeää muistaa, että hermosto on joustava ja oppii uutta koko elämän ajan. Vaikka turva olisi joskus jäänyt kokematta, sitä voi rakentaa vähitellen uudelleen, kohtaaminen, katse, oivallus ja henkäys kerrallaan. Tämän tiedostaminen jo voi tuoda pientä hermostollista rauhaa ja luoda mahdollisuuden käynnistää itseä ja ympäristöä tukevia toimenpiteitä.

    Muutama harjoitus säätelyn tueksi

    Pienet teot, toistettuna. Valitse näistä neljästä vaihtoehdosta 1–2 ja tee viitenä päivänä peräkkäin.

    1. Jarru ennen reagointia
    Kun huomaat reagoivasi nopeasti, pysähdy hetkeksi ja kysy itseltäsi:

    • “Mitäköhän minussa liikahti?”
    • “Mitä oletan toisen aikovan?”
    • Vastaa vasta tämän jälkeen.

      Tämä yksinkertainen pysähdys aktivoi aivojen harkinnasta vastaavia osia (etuotsalohkoa) ja vähentää automaattisten selviytysreaktioiden voimaa. Jos huomaat saavasi koppia tästä edes joskus, tiedät olevasi jo pitkällä.
      Muista: välillä onnistuu paremmin, välillä ei ja se on täysin normaalia. Ole armollinen itsellesi.

    2. Luo sama pieni alku joka päivä: esimerkiksi lasi vettä, ikkunan avaaminen ja kolme hidasta uloshengitystä. Kehon viesti on tällöin: “tämä on tuttu kohta.”

    Vältä tarttumasta puhelimeen heti sängyssä tai välittömästi noustessasi. Miksi?

    • Kun aivot heräävät, ne ovat vielä herkkiä ja siirtymässä unesta valvetilaan. Jos syötät niille heti kirkasta valoa, nopeita ärsykkeitä ja pirstaleista tietoa (viestit, uutiset, some), aivot käynnistyvät “valppausmoodiin” ja stressijärjestelmä aktivoituu.
    • Tämä tarkoittaa, että etuotsalohko ei ehdi ottaa ohjausta rauhassa, vaan limbinen järjestelmä ja dopamiinijärjestelmä kaappaavat huomion: mieli alkaa jo aamusta hakea uutta ärsykettä, pientä palkintoa ja mahdollisia uhkia.

    Kun sen sijaan aloitat päivän rauhallisella rutiinilla, hermosto saa viestin ennakoitavuudesta ja aivot käynnistyvät tasapainoisemmin. Tämä vaikuttaa koko päivän vireyteen, keskittymiskykyyn ja mielialaan.

    3. Yhteyden mikrohetki
    Turvaa syntyy usein pienistä hetkistä, ei suurista neuvoista.

    Kokeile tätä kolmen askeleen pysähdystä:
    Katse – pysähdy katsomaan toista lempeästi.
    Nimen sanominen – kutsu toinen näkyväksi nimeltä.
    Yksi konkreettinen huomio – esimerkiksi: “Huomaan, että vaikutat jotenkin kiukkuiselta.”’
    -> Ei neuvoa, ei ratkaisua, vain yhteyden luominen.

    Tällainen mikrohetki herättää hermoston sosiaalisen yhteyden järjestelmän (polyvagaalinen ventraalivagus), joka rauhoittaa sykettä, laskee lihasjännitystä ja lisää kokemusta nähdyksi tulemisesta. Aivoissa se vahvistaa peilisolujen ja empatiaverkostojen toimintaa, jolloin toinen kokee olevansa turvassa ja kuultu. Pieni hetki voi muuttaa vuorovaikutuksen suuntaa merkittävästi.

    4. Kuormituksen kartta. Pieni pysähdys illalla antaa hermostolle mahdollisuuden rauhoittua ja aivojen jäsentää kuormitusta. Harjoitus tukee siirtymistä selviytymismoodista rauhoittumiseen ja lisää hallinnan tunnetta, kun asiat tulevat näkyviksi.

    Kun nimeät yhdenkin asian kuhunkin sarakkeeseen (lisään / vähennän / säilytän), etuotsalohko aktivoituu – ja otteen tunne tilanteesta vahvistuu.

    Pienin mahdollinen muutos voittaa. Hermosto ei kaipaa harppauksia, vaan ennakoitavuutta ja toistoa.

    Esimerkki:

    • Lisään: enemmän iltasatua lapselle/itselle
    • Vähennän: puhelin sängyssä
    • Säilytän: iltatee

    Suositeltavaa luettavaa

    Jos haluat syventää aihetta helposti lähestyttävien teosten kautta, voit lueskella näitä:

    • Dana, D. (2021). Polyvagaaliteoria käytännön terapiatyössä. Viisas Elämä.
    • Porges, S. W. (2023). Polyvagaaliteoria – tunnetilan säätelyn ja sosiaalisen käyttäytymisen hermostollinen perusta. Viisas Elämä.
    • Punkanen, M. (2025). Traumatisoitunut keho ja mieli. Tuuma.
    • Siegel, D. J. (2013). Mindsight – muutoksen tiede. Viisas Elämä.
    • van der Kolk, B. (2022). Jäljet kehossa. Viisas Elämä.

    Lähteet

    Alter, A. (2017). Irresistible: The Rise of Addictive Technology and the Business of Keeping Us Hooked. Penguin Press. 
     
    Bateman, A., & Fonagy, P. (2016). Mentalization-Based Treatment for Personality Disorders: A Practical Guide (2nd ed.). Oxford University Press. 
     
    Cassidy, J., & Shaver, P. R. (Eds.). (2016). Handbook of Attachment (3rd ed.). Guilford Press. 
     
    Cozolino, L. (2017). The Neuroscience of Psychotherapy (3rd ed.). W. W. Norton. 
     
    Dana, D. (2018). The Polyvagal Theory in Therapy. W. W. Norton. 
     
    Feldman, R. (2017). The neurobiology of human attachments. Trends in Cognitive Sciences, 21(2), 80–99. https://doi.org/10.1016/j.tics.2016.11.007 
     
    Fonagy, P., Gergely, G., Jurist, E., & Target, M. (2002). Affect Regulation, Mentalization, and the Development of the Self. Other Press. 
     
    LeDoux, J. (2015). Anxious: Using the Brain to Understand and Treat Fear and Anxiety. Viking. 
     
    Montag, C., & Diefenbach, S. (2018). Towards Homo Digitalis: Important Research Issues for Psychology and the Neurosciences at the Dawn of the Internet of Things and the Digital Society. Sustainability, 10(2). https://doi.org/10.3390/su10020332 
     
    Porges, S. W. (2007). The polyvagal perspective. Biological Psychology, 74(2), 116–143. https://doi.org/10.1016/j.biopsycho.2006.06.009 
     
    Porges, S. W. (2011). The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-Regulation. W. W. Norton. 
     
    Schore, A. N. (2012). The Science of the Art of Psychotherapy. W. W. Norton. 
     
    Schore, A. N. (2019). Right Brain Psychotherapy. W. W. Norton. 
     
    Siegel, D. J. (2012). The Developing Mind: How Relationships and the Brain Interact to Shape Who We Are (2nd ed.). Guilford Press. 
     
    van der Kolk, B. (2014). The Body Keeps the Score. Viking.