Kontrolloiva lapsi hallitsee turvattomuuttaan Ei pahuuttaan.
Kiintymyssuhdeteoria on vuosikymmenten ajan tarjonnut oivalluksia siitä, miten varhaiset suhteet muokkaavat meidän myöhempää toimintaamme. Usein toimintatapa on hiljainen, tai lapsena ei niin hiljainen. Yhdenlainen tapa kuvata tapaamme olla vuorovaikutussuhteissa on kontrollistrategiat. Se on tapa järjestellä ihmisiä ja tilanteita niin, että oma maailma pysyy ennustettavana. Ne auttavat meitä näkemään, että moni liiallinen kontrolli on itse asiassa lapsen keksimä tapa pitää itsensä turvassa, sopeutumaan ympäristöönsä. Kyseessä ei ole häiriö tai vika, vaan evolutiivinen sopeutuminen ja pyrkimys säilyttää yhteys. Sivuan tekstissä myös kontrolliin ja vaatimusten välttelyyn liittyvää PDA ilmiötä.
Tämä teksti on sinulle, joka miettii omaa lapsuuttaan, tai ymmärtää omaa vanhemmuuttaan tai kaipaat ymmärtävästi itseäsi paremmin. Toivon, että myös ammattilainen löytää täältä käytännön näkökulmia ja sanoja, joilla tuoda työhön lisää syvyyttä.
Tämä, kuten moni muukaan ihmisen mielen toimintaa kuvaava kirjoitus ei yksin tuo syy-seuraussuhteita esiin, mikä johtuu mistäkin, mutta se antaa meille pohdittavaksi asioita itsessämme ja toiminnassamme sekä siitä, mikä vaikuttaa hermostoomme ja turvan kokemukseemme.
Mikä kontrollistrategia on
Kun lapsi joutuu elämään suhteessa, jossa sama aikuinen on sekä turva että pelon lähde, syntyy luonnottomalta tuntuva valinta. Miten pysyä kiinni siinä, joka satuttaa ja suojelee samanaikaisesti? Näin lapsi ei pysty luottamaan yhteen selkeään toimintamalliin. Sen sijaan hän kehittää kontrollistrategioita, eli käyttäytymismalleja, jotka antavat hänelle ainakin jonkinlaisen ennakoitavuuden ja mahdollisuuden vaikuttaa tilanteeseen. Nämä eivät ole varsinaisesti oireita ja patologisia, vaan sopeutumisia turvattomuuteen ja kiintymyssuhteen epävakaisuuteen.
Erotellaan tässä kaksi kontrollistrategiaa, jotka ovat kontrolloiva–hoivaava ja kontrolloiva–rankaiseva. Niiden taustalla on sama perustavanlaatuinen tarve pysyä turvassa ja yhteydessä.
Kontrolloiva–hoivaava: lapsi, joka on hoitaja
Hoivaavassa strategiassa lapsi menee aikuiseksi aikuista kohtaan. Hän huomaa mielialat, rauhoittelee, miellyttää ja pitää huolta, koska se toimii —> yhteys säilyy, eikä hylätyksi tulemisen riski kasva. Tällainen lapsi saattaa näyttää mallikkaalta: kiltti, helposti ohjattava, vastuuntuntoinen. Mutta pinnan alla on usein jatkuva jännite ja epävarmuus siitä, kuka pitää huolta hänestä.
Aikuisena tämä voi näkyä ylikuormittavana auttamisenhaluna, vaikeutena pyytää apua, omien tarpeiden sivuuttamisena tai jatkuvana huolena siitä, mitä muut ajattelevat. Hoivaaminen toimii silloin turvakeinona — kun ei ole ollut varmaa, että joku hoitaisi sinua, otat roolin itse.
Lapsen tavoite: rauhoittaa, miellyttää hoitajaa ja varmistaa, että yhteys säilyy.
Hoivaajan tapa olla: usein emotionaalisesti etäinen, vaihteleva tai itsekin tarvitsee tukea.
Lapsen viesti: “Jos pidän sinusta huolta, et jätä minua.”
Kontrolloiva–rankaiseva: lapsi, joka säätää vallalla
Toisessa ääripäässä lapsi pyrkii hallitsemaan toista uhkaamalla, provosoimalla tai dominoimalla. Tavoite ei ole vallanhimo sinänsä, vaan ehkäisy: jos minä olen se, joka määrää, en joudu yllättävän hylätyksen tai satutuksen kohteeksi. Tämä on defenssi, joka muuntaa pelon vihaksi ja kontrolliksi.
Aikuisena tästä voi syntyä läheisyyden vaikeuksia, impulsiivisuutta, voimakkaita reaktioita tai toistuvia valtataistelua ihmissuhteissa. Tulkinta “hallitsemisena” jättää helposti huomaamatta, että takana on usein pelko ja kokematon turvattomuus.
Lapsen tavoite: käyttää valtaa, kritiikkiä ja manipulointia hoitajan hallitsemiseksi.
Taustalla: pelko, pettymys ja aiempi kokemus, että hoitajaan ei voi luottaa.
Lapsen viesti: “Jos hallitsen sinua, en enää joudu satutetuksi.”
Miten emotionaalinen laiminlyönti liittyy tähän?
Yksi lempiteemoistani ja niin vähän tunnistettu ja myös vaikeasti tunnistettavaksi koettu ilmiö. Emotionaalinen laiminlyönti tarkoittaa toistuvaa sitä, että lapsen tunteita ei peilata, tunnisteta tai pidetä merkityksellisinä, ei useinkaan tahallaan, vaan arjen toistaessa totuttuja kaavoja ja esimerkiksi vanhemman uupumuksessa. Kun lapsen itku, pelko tai ilo jää vaille vastausta, hermosto ei saa viestiä “tunteet on ok ja et ole yksin niiden kanssa”. Tämä laiminlyönti voi ohjata lapsen joko hoivaavaan tai rankaisevaan strategiaan. Kumpikin on yritys saada ennustettavuutta ja yhteyttä siitä huolimatta, ettei vanhemman reagointi ole vastannut lapsen tarpeita.
Tärkeää on ymmärtää, että laiminlyönti ei aina näy traumana, tai jonka voisi helposti nimetä ja osoittaa, mitä on tapahtunut, saatikka diagnosoida. Se voi olla “tyhjiö”, toistuva puutostila, jonka vaikutukset tuntuvat kehossa ja ihmissuhteissa kiintymyssuhdehaavoina.
PDA – kun vaatimus tuntuu uhalta
Viime vuosina on puhuttu yhä enemmän ilmiöstä nimeltä PDA (Pathological Demand Avoidance). Termi kuulostaa raskaammalta kuin mitä se kuvaa. Kyse ei oikeastaan ole tottelemattomuudesta, vaan hermoston tavasta reagoida vaatimuksiin. PDA ei ole virallinen diagnoosi, vaan kuvaileva termi hermoston reaktiivisuudesta. Se on kuvattuva usein autismin kirjon yhteydessä.
Tarkoitukseni ei ole sekoittaa eri ilmiöitä (tai sekoitellaan kuitenkin), vaan näyttää, miten erilaiset tavat olla vuorovaikutuksessa voivat olla yllättävän lähellä toisiaan. Lapsi (tai aikuinen) ei vältä siksi, että haluaa hallita, vaan koska vaatimus tuntuu kehossa uhalta. Pienikin pyyntö voi nostaa sietämättömän ylivireyden, jolloin keho tulkitsee sen menetyksenä omasta hallinnasta ja laukaisee taistele–pakene–jähmety -reaktion.
Ulkopuolisen silmin tämä voi näyttää uhmakkuudelta tai passiivisuudelta, mutta todellisuudessa välttely on yritys säilyttää sisäinen autonomia. Kehon viesti voisi olla jotain tämän suuntaista: “Jos joudun toisen tahtoon, menetän itseni.”
Tässä kohden PDA ja artikkelissa kuvaamat kontrollistrategiat alkavat peilautua toisiinsa. Molemmissa ihminen yrittää säilyttää turvan hallinnan kautta –> suhteessa toiseen tai omassa kehossaan. Molemmat ovat hermoston sopeutumia tilanteisiin, joissa oma tila ja säätely eivät ole olleet turvattuja.
Kun herkkä hermosto ja kiintymyksellinen epäluottamus yhdistyvät, PDA:ta muistuttava reaktiivisuus on todennäköinen. Lapsi ei siedä pakkoa, mutta ei myöskään uskalla laskea irti. Turva syntyy vain, jos aikuinen kykenee yhdistämään ennakoitavuuden ja lempeyden, eli luomaan tilanteita, joissa lapsi kokee vaikutusvaltaa ilman, että hänen täytyy taistella sitä takaisin.
PDA:n tarkastelu tällä tavalla siirtää huomion pois vallasta ja kurista, ja kohti hermoston todellista tavoitetta tuntea olonsa turvalliseksi.
Tämän vuoksi tuon ilmiöt yhteen. Olen kiinnostunut siitä, miten lapsen sisäinen turva rakentuu ja miten hermosto ja ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa. Kontrollistrategiat ja vaatimusten välttely kuvaavat eri näkökulmista samaa yritystä säilyttää yhteys ja hallinta silloin, kun turva on ollut uhattuna. Ehkä tärkeintä ei ylipäätään ole erotella tai diagnosoida, vaan pohtia miten tässä suhteessa voisi olla enemmän turvaa ja vähemmän pakkoa? Mitä tämä lapsi, tai aikuinen, tarvitsee juuri nyt?
Strategiat jatkavat elämää aikuisiällä
Palataan sitten aikuisiän vaikutuksiin ja miten kontrollistrategiat näyttäytyvät aikuisuudessa. Vaikka lapsen varhaiset kokemukset jäävät pitkälti tiedostamattomiin, ne vaikuttavat hermoston kehitykseen ja sosiaalisiin odotuksiin. Aikuisena nämä varhaiset strategiat voivat ilmetä:
Liiallisena mukautumisen tarpeena (kontrolloiva‑hoivaava).
Tarpeena hallita toisia (kontrolloiva‑rankaiseva).
Miten Kontrolloiva-hoivaava strategia ilmenee arjessa
Parisuhteessa: yksi osapuoli järjestelee koko kodin, ruoan, vapaa‑ajan, jotta toinen “ei olisi stressaantunut”. Hän saattaa kuitenkin kokea sisäistä turhautumista, koska omat toiveet jäävät toteutumatta.
Työpaikalla: työntekijä ottaa ylimääräisiä projekteja, jotta pomo ei “näe” puutteita, vaikka oma kuormitus kasvaa.
Perheessä: aikuinen “hoitaa” vanhempiaan tai nuorempia sisaruksia, unohtaen omat rajansa ja tarpeensa.
Kun aikuisena huomaa, että hänen käyttäytymisessä on tällaisia piirteitä, voi pysähtyä miettimään, miksi koen tarvetta miellyttää muita, vaikka se kuormittaa minua.
Miten Kontrolloiva-rankaiseva strategia ilmenee arjessa?
Parisuhteessa: toinen osapuoli “ohjaa” päätöksiä, kritisoi toisen valintoja ja käyttää syyllistämistä saadakseen kontrollin.
Työpaikalla: työntekijä mikromanageeraa kollegoita, antaa jatkuvia korjauksia ja pitää “valvontaa” välttämättömänä
Perheessä: aikuinen “komentaa” vanhempiaan tai nuorempia sisaruksia, jotta hän kokee olevansa “turvallinen johtaja”.
Kun aikuisena huomaa, että käyttäytymisessä näkyy näitä tiettyjä piirteitä, voi pysähtyä miettimään, miksi tuntee tarvetta hallita toisia vaikka se aiheuttaisi konflikteja.
Nämä merkit eivät tee kenestäkään viallista, vaan ne kertovat sopeutumismallista, joka aikoinaan auttoi selviytymään.
Miksi näitä on hyvä pohtia aikuisuudessa
Itsetuntemus –> Kun tunnistat, että oma käyttäytyminen noudattaa varhaista opittua tapaa (kontrollistrategiaa), voit erottaa nykyiset tarpeet menneistä selviytymiskeinoista.
Mahdollisuus muutokseen –> Kontrollistrategioiden tiedostaminen avaa oven uusille, terveemmille vuorovaikutustavoille.
Paremmat ihmissuhteet –> Kun et enää “pysy liikaa” miellyttämisen tai “liikaa” hallinnan roolissa, suhteet muuttuvat tasapainoisemmiksi ja aidommiksi.
Henkinen hyvinvointi –> Vähentynyt sisäinen jännitys, parempi stressinhallinta ja lisääntynyt elämänhallinnan tunne.
Miten kontrolli ja herkkä hermosto sulautuvat yhteen?
Ihmiset reagoivat ympäristöönsä eri tavoin. Toiset syntyvät hermoston kanssa, joka aistii herkästi pienetkin muutokset ja imee itseensä toisten tunnelmat. Tämä herkkyys ei ole häiriö, vaan synnynnäinen ominaisuus, mutta se tekee lapsesta riippuvaisen ympäristön säätelyavusta. Onhan lapsi aina riippuvainen ympäristön säätelyavusta, mutta tällaisessa tilanteessa se korostuu entisestään. Jos aikuinen ei kykene vastaamaan lapsen voimakkaisiin tunteisiin, hermosto jää yksin ja alkaa etsiä turvaa sieltä mistä voi eli kontrollista (hoiva-rankaiseva), välttelystä tai jopa täydellisestä mukautumisesta. Liittyisikö mukautuminenkin jollain tavalla hoivaamiseen, tai sittenkin hermoston lamaantumiseen?
Lapsi ei siis kieltäydy tai hallitse pahuuttaan, vaan suojaa itseään kuormitukselta, jota ei pysty säätelemään.
Kun aikuinen reagoi lapsen ylivireyteen kurilla, kiireellä tai hätääntymällä, lapsi alkaa oppia, että hänen tunteensa ovat liikaa. Suojareaktio muuttuu vuorovaikutuskuvioksi, jossa hän joko ottaa ohjat tai vetäytyy kaikesta ja näin kumpikin keino tuntuu turvallisemmalta kuin antautua toisen tahtoon.
Lapsen näkökulmasta kyse on selviytymisestä: miten pysyä lähellä menettämättä itseään ja suojautua ilman että tulee hylätyksi. Kun tämän ymmärtää, niin kontrollin muodot – hoivaava ja rankaiseva sekä vaatimusten välttely, eivät enää näytä tottelemattomuudelta, vaan kehon tavalta säädellä turvaa.
Turva palautuu, kun aikuinen on yhtä aikaa jämäkkä ja lämmin, ennustettava ja rauhallinen. Kun lapsi saa kokea, ettei hänen herkkyyttään tarvitse pienentää eikä hallita, vaan sitä voi kannatella yhdessä, hermosto alkaa hiljalleen rauhoittua. Silloin kontrolli käy tarpeettomaksi, kun turva ei enää edellytä sen ylläpitämistä.
Lopuksi
Ehkä kaikki nämä teoriat ja näkökulmat – kiintymyssuhde, hermosto, vaatimusten välttely – kertovat lopulta samasta inhimillisestä yrityksestä pysyä yhteydessä itseensä ja toiseen. Ovatkohan kontrolli ja välttely vain erilaisia tapoja sen saman kaipuun ympärillä tulla turvatuksi ja nähdyksi?
Lähteet
Liotti, G. 2011. Attachment Disorganization and the Controlling Strategies: An Illustration of the Contributions of Attachment Theory to Developmental Psychopathology and to Psychotherapy Integration. Journal of Psychotherapy Integration, 21(3), 232–252. https://psycnet.apa.org/doiLanding?doi=10.1037%2Fa0025422
Ogden, P. 2021. The different impact of trauma and relational stress on physiology, posture, and movement: Implications for treatment. European Journal of Trauma & Dissociation, 5(1), 100–124.
Bateman, A. & Fonagy, P. 2019. Handbook of Mentalizing in Mental Health Practice. Washington, DC: American Psychiatric Association Publishing.
Aron, E. 2013. The Highly Sensitive Person: How to Thrive When the World Overwhelms You. New York: Broadway Books.
Porges, S. W. 2011. The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-Regulation. New York: W.W. Norton & Company.
Porges, S. W. 2022. Polyvagal Theory: A Science of Safety. Frontiers in Integrative Neuroscience, 16, 910217. Saatavilla: https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC9131189/
