Kun katsomme ongelmaa vain yhdestä kulmasta, se näyttää helposti joko liian yksinkertaiselta tai liian monimutkaiselta. Kun käännämme katsetta suhteisiin, ympäristöön ja elämään, alkaa tilanne näkyä uudella tavalla.
Systeeminen ajattelu tarkoittaa, että ihmistä ja ilmiötä ei ymmärretä irrallaan, vaan suhteissa olevaksi ja elämässä koettavaksi. Arjen vuorovaikutus, perheen ja koulun rajapinnat, talouden ja terveyden risteyskohdat, sekä ammattilaisten välinen yhteistyö muodostavat kokonaisuuden, joka joko kuormittaa tai kannattelee. Systeemisyys ei syrjäytä yksilöä tai diagnoosia, vaan asettaa ne oikeaan mittakaavaan. Tässä artikkelissa pohdin, mitä systeemisyys antaa ihmis- ja auttamistyöhön ja miten se saattaa välillä haastaakin yksilö- ja diagnoosikeskeistä ajattelua.
Otsikko saattaa jo saada ärsyyntymään. Onhan joku aina yksin ja yksinäinen. Mutta tässä ei olekaan kyse siitä. Jokainen on kuitenkin aina osa jotain verkkoa, kuten järjestelmätason systeemi.
Systeemisyys ja holistisuus kävelevät käsikynkkää
Systeeminen ajattelu muistuttaa meitä katsomaan ihmistä suhteissaan ja verkostoissaan. Holistinen lähestymistapa puolestaan laajentaa katsetta vielä kokonaisvaltaisemmin huomioiden ihmisen kehollisuuden, mielen, tunteet, ihmissuhteet ja ympäristön osana samaa kudosta. Käytännön työssä nämä limittyvät. Kun autamme perhettä arjen rytmin rakentamisessa, tuemme yhtä aikaa hermoston säätelyä, ihmissuhteiden laatua ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Koitan pitää systeemisen ajattelun tämän kirjoituksen pääaiheena, mutta hermoston, itse- ja kanssasäätelyn huomioimisen tärkeyden vuoksi, se sujahtaa tähänkin kirjoitukseen luontevasti.
Mitä systeemisyys ja systeeminen ajattelu on?
Systeemiteorian juuret ulottuvat 1900-luvun puoliväliin, jolloin tutkijat kuten Gregory Bateson ja Salvador Minuchin alkoivat tarkastella perheitä ja yhteisöjä järjestelminä. He havaitsivat, että yksilön käyttäytyminen ei ole irrallista, vaan sidoksissa siihen, miten koko systeemi toimii.
Systeemissä jokainen osa vaikuttaa toiseen. Kun yksi perheenjäsen reagoi tietyllä tapaa, se vaikuttaa koko perheen dynamiikkaan. Kun työpaikalla ilmenee konflikti, se ei ole vain yksittäisten ihmisten välinen ongelma, vaan heijastuma koko organisaation vuorovaikutuskulttuurista. Myös kun perheenjäsen sairastuu tällä on vaikutus koko systeemiin.
Arkinen esimerkki: lapsen käytös koulussa
Kuvitellaan tilanne, jossa opettaja on huolissaan oppilaan levottomasta käytöksestä. Yksilökeskeinen lähestymistapa voisi keskittyä lapsen diagnoosiin tai kurinpidollisiin toimiin. Systeeminen näkökulma sen sijaan voisi miettiä asioita tällaisesta näkökulmasta:
- Miten lapsen ja opettajan välinen suhde toimii?
- Miten lapsi voi kotona?
- Onko perheessä stressiä tai muutoksia?
- Miten koulun ilmapiiri tukee oppimista?
Tämä ei tarkoita, että yksilön tarpeet unohtuvat – päinvastoin. Systeeminen ajattelu auttaa ymmärtämään, miksi yksilö toimii tietyllä tavalla tietyssä kontekstissa.
Käytännön työssä tulee aika-ajoin vastaan tilanteita, kun vaikkapa perheen vanhemmille on tullut avioero. Tämä voi äkkiseltään vaikuttaa olevan vain aikuisiin vaikuttava asia, vaikka todellisuudessa tilanne voi olla paljonkin lasten elämään ja toimintaan vaikuttava. Lapset saattavat myös automaattisesti suojella vanhempiaan kokemasta vielä enemmän ikäviä tunteita ja jättävät itsensä näkymättömiksi. Näitä on ammattilaisenkin erittäin vaikea huomata.
Ekologinen näkökulma – yksilö osana ympäristöjä
Urie Bronfenbrennerin ekologinen teoria täydentää systeemistä ajattelua. Hän kuvasi ihmisen kehitystä kerroksittain:
- Mikrosysteemi: perhe, koulu, ystävät
- Mesosysteemi: eri mikrosysteemien vuorovaikutus
- Eksosysteemi: vanhempien työ, palvelujärjestelmät
- Makrosysteemi: kulttuuri, yhteiskunta, arvot
Kun ihminen kohtaa haasteita, ne eivät synny tyhjiössä. Esimerkiksi vanhemman uupumus voi liittyä työelämän paineisiin, jotka taas heijastuvat perhe-elämään ja lasten hyvinvointiin.
Narratiivinen näkökulma – tarinat muovaavat todellisuuttamme
Narratiivinen työote tuo esiin sen, miten ihmiset rakentavat merkityksiä kokemuksilleen. Tarinat, joita kerromme itsestämme ja toisistamme, vaikuttavat siihen, miten näemme mahdollisuudet ja rajat.
Esimerkiksi nuori, joka on saanut kuulla olevansa ”ongelmallinen”, voi alkaa uskoa siihen ja toimia sen mukaisesti. Systeeminen ja narratiivinen työote pyrkii purkamaan haitallisia tarinoita ja rakentamaan uusia, toiveikkaita kertomuksia. Merkitysten antaminen ja löytäminen kokemuksillemme on omasta mielestäni yksi terapiatyön ytimessä olevista asioista.
Systeeminen ajattelu on tapa nähdä ilmiöt suhteiden, merkitysten ja ajan läpi.
Kysytään vähemmän “miksi hän on tällainen?”
Kysytään enemmän “mitä hänen elämässään tapahtuu, mikä ylläpitää tätä?”
Miksi systeemisyys on välttämätön auttamistyössä?
Ihmisen haasteet ovat harvoin yhdestä syystä johtuvia ongelmia. Päällekkäinen kuormitus (uni, talous, oppiminen, mielenterveys, perheen jaksaminen) ja palveluviidakon “eri luukut” synnyttävät monimutkaisuutta. Lineaarinen tapa, missä etsitään oikea diagnoosi ja valitaan tälle protokolla, jolla pyritään korjaamaan tilannetta voi auttaa osaan tilanteista. Usein se kuitenkin ohittaa ilmiön säilyttävät tekijät: ihmisen säätelykyvyn haasteet, vuorovaikutustavat, ajankäytön rutiinit ja yhteistyön katkokset. Ennen kaikkea minkä merkityksen ihminen on tälle kaikelle mielessään antanut.
Systeemisyys:
- nostaa esiin toimijuuden: mitä me voimme yhdessä muuttaa heti pienesti, turvallisesti;
- tekee näkyväksi turvan ja yhteyden – asioita, jotka eivät näy diagnoosissa mutta ratkaisevat arjen sujumisen;
- tuo keskusteluun ympäristön: on eri asia kuntoutua yksin kuin suhteissa, jotka kannattelevat.
Hermostollinen herkkyys – yksilölliset reagointitavat
Hermostollinen herkkyys tarkoittaa yksilöllistä tapaa, jolla keho ja mieli virittyvät ympäristön vihjeisiin. Toiset rauhoittuvat nopeasti ja kestävät paljon ärsykkeitä, kun taas toisten hermosto reagoi pieniin muutoksiin nopeasti ja voimakkaasti.
Hermostollinen herkkyys ei ole diagnoosi, vaan osa ihmisen temperamenttia ja neurobiologista rakennetta.
Joku voi olla erityisen herkkä äänille, valolle tai sosiaaliselle kuormitukselle. Tällöin hänen toimintansa – vetäytyminen, ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet – voi näyttäytyä ”ongelmana”, vaikka kyse on sopeutumisesta kuormittavaan ympäristöön.
Miksi tämä on tärkeää systeemisessä työssä?
- Eroavaisuudet perheessä: Yksi lapsi voi kuormittua äänistä tai katseista paljon enemmän kuin sisaruksensa. Tämä voi johtaa väärinymmärryksiin: “miksi hän aina hermostuu pikkuasioista?”
- Diagnoosit eivät riitä: Kaksi lasta samalla diagnoosilla voi elää täysin eri todellisuutta, jos hermoston herkkyys ja ympäristön vasteet eroavat toisistaan.
- Verkostojen työssä: Kun huomioidaan hermostollinen herkkyys, voidaan rakentaa ympäristöä, joka tukee, eikä vahvista kuormitusta.
Systeeminen näkökulma auttaa kysymään:
- Miten ympäristö voisi tukea tätä herkkyyttä?
- Voisiko vuorovaikutusta muokata niin, että ihminen kokee enemmän turvaa ja vähemmän kuormitusta?
Hermostollinen herkkyys ei ole vika, vaan voimavara ja selviytymisen tapa. Kun se ymmärretään osana systeemiä, voidaan rakentaa ympäristöjä ja suhteita, joissa herkkyys kääntyy vahvuudeksi. Tämä vaatii niin perheeltä, koululta kuin ammattilaisilta kykyä katsoa pintaa syvemmälle.
Systeeminen ajattelu käytännössä – kuuntele, kysy, huomaa
Systeeminen työote ei vaadi erityisiä välineitä, vaan uteliaisuutta ja kykyä kuunnella. Käytännössä se voisi olla jotain tällaista:
- Reflektointia: mitä tässä tilanteessa tapahtuu?
- Moniäänisyyttä: kenen näkökulmat ovat mukana?
- Yhteyden rakentamista: miten voimme olla yhdessä tässä?
Systeemisyys haastaa diagnoosikeskeisyyden – ongelma ei ole yksilössä
Tämä on yksi isoimpia oman ajatteluni haastajia käytännön työssä, kun pyrimme selittämään ja yksinkertaistamaan ongelmia yksien sanojen alle. Tämä on aiheena laaja ja vaatii oman, yhden jos toisen, kirjoituksensa, mutta pistäydytään aiheessa nyt hetki.
Yksi keskeisimmistä tavoista, joilla systeeminen ajattelu muuttaa tapaamme ymmärtää ihmisten haasteita, on sen kriittinen suhtautuminen diagnoosikeskeisyyteen. Perinteinen diagnoosilähtöinen ajattelu pyrkii nimeämään yksilön ongelman esimerkiksi masennuksen, käytöshäiriön tai oppimisvaikeuden ja liittämään sen yksilön ominaisuuksiin tai biologisiin tekijöihin.
Diagnoosi ei kerro miten perheen aamun rytmi, koulun palautekäytännöt tai ammattilaisten välinen vastuunjako ylläpitävät ongelmaa. Systeeminen työ siirtää fokuksen syyllisestä ylläpitävään kuvioon. Systeeminen näkökulma tarkastelee asiaa laajemmin.
Missä vuorovaikutuksen ja kontekstin rakenteissa tämä ongelma syntyy, ylläpitää itseään tai voimistuu? Missä kohdin tämä kehä vahvistuu? Missä voisi kokeilla pientä muutosta?
Systeemisessä ajattelussa ei ole tarkoitus kiistää diagnoosien hyödyllisyyttä, mutta se laajentaa ymmärrystä. Se siirtää katseen yksilöstä ympäröivään järjestelmään esim. perheeseen, kouluun, työyhteisöön, tai kulttuuriin tarkastellen, miten nämä osatekijät yhdessä muodostavat sen, mitä kutsumme ongelmaksi. Esimerkiksi lapsen haastava käytös ei välttämättä ole vain hänen temperamenttinsa tai neurobiologiansa seurausta, vaan voi heijastaa perheen jännitteitä, epäselviä rooleja tai ristiriitaista viestintää. Tällöin myös perheiden kanssa tehtävä työ ja tämän työn sisältö nousee arvoon arvaamattomaan.
Tämä näkökulman muutos ei ole vain teoreettinen, vaan se vaikuttaa suoraan siihen, miten apua tarjotaan. Kun ongelma nähdään systeemisenä, myös ratkaisut etsitään yhdessä, vuorovaikutusta muokkaamalla ja koko järjestelmää tukemalla. Diagnoosi ei enää määritä ihmistä, vaan toimii yhtenä kuvauksena tilanteesta, joka todellisuudessa on jatkuvassa muutoksessa.
Systeemisyys × traumaymmärrys, kiintymyssuhde ja mentalisaatio
Systeeminen ajattelu ei ole irrallaan muista ihmistyön viitekehyksistä. Päinvastoin, se toimii sillanrakentajana. Erilaiset traumateoriat korostavat turvaa, ennakoitavuutta ja säätelyä. Systeeminen linssi täydentää tätä näyttämällä, missä turvaa rakennetaan (esimerkiksi arjen rutiineissa ja siirtymätilanteissa) ja keiden kanssa (vanhemmat, koulu, kaverit, ammattilaiset). Turva ei ole tunne, tai kokemus, joka olisi aina olemassa, vaan se syntyy suhteissa ja ympäristössä.
Kiintymyssuhdeteoria tuo ymmärrystä siitä, miten varhaiset suhteet muovaavat tapaa olla yhteydessä toisiin. Systeeminen työote auttaa näkemään, miten nämä kiintymyssuhteet näkyvät nykyisessä vuorovaikutuksessa esimerkiksi siinä, miten ihminen hakee turvaa, reagoi pettymyksiin tai säätelee itseään. Kun perheessä tai verkostossa tunnistetaan kiintymyssuhteisiin liittyviä tarpeita, voidaan rakentaa tilaa uudelle kokemukselle, jossa ihmistä kuullaan ja halutaan ymmärtää. Annetaan kokemus kuulumisesta johonkin.
Mentalisaatio, eli kyky pitää mieli mielessä, on systeemisen työn ytimessä. Se tarkoittaa uteliaisuutta toisen kokemusta kohtaan, kykyä erottaa oma mieli toisen mielestä ja halua ymmärtää, mitä toisen toiminnan taustalla voi olla. Systeemisessä työssä tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ammattilainen pysähtyy miettimään: “Mitä tämä tilanne herättää minussa? Miten se vaikuttaa vuorovaikutukseen?” Kun aikuinen, myös ammattilainen, säätelee itseään, koko systeemi säätyy hieman paremmin.
Yhdessä nämä viitekehykset muodostavat turvan, yhteyden ja ymmärryksen kolmion, joka on monen auttamistyön perusta. Systeeminen ajattelu ei kilpaile traumateorioiden, kiintymyssuhteen tai mentalisaation kanssa – se tuo ne samaan kuvaan, osaksi kokonaisuutta.
Kohti systeemistä ajattelua – rohkeus katsoa toisin
Systeeminen ajattelu ei tarjoa nopeita ratkaisuja, mutta se tarjoaa syvempää ymmärrystä. Se auttaa näkemään, miten muutos ja haasteet elävät laajemman suhdeverkoston vuorovaikutuksessa. Tällöin on luontevaa ajatella, että tilanteisiin vaikutetaan yhdessä – suhteissa, vuorovaikutuksessa ja arjen pienissä valinnoissa.
Kun siirrämme katseen yksilöstä myös suhteisiin ja rakenteisiin, pieni muutos oikeassa kohdassa voi avata jotain merkittävää. Jotain, mille ihminen antaa tarinassaan merkityksen. Tämä ei vaadi täydellistä teoriaa, vaan yhteistä pysähtymistä, rohkeita kysymyksiä ja käytännön työtä – usein 2–4 viikon mittaisia kokeiluja, jotka voivat muuttaa koko dynamiikan.
Muutos ei ole yksilön vastuulla, vaan se syntyy vuorovaikutuksessa ja yhteydessä. Kun ympäristö muuttuu, myös yksilön toiminta voi muuttua. Systeeminen työ ei etsi syyllisiä, vaan ymmärtää ylläpitäviä rakenteita ja kutsuu mukaan kaikki, joilla on vaikutusta tilanteeseen. Systeeminen ajattelu haastaa meitä katsomaan pintaa syvemmälle.
Entä jos ongelma ei ole yksilössä, vaan siinä, miten me yhdessä toimimme?
Se kutsuu ammattilaisia, perheitä ja yhteisöjä rakentamaan uudenlaista ymmärrystä. Ei vain siitä, mikä on vialla, vaan siitä, mikä voisi olla toisin. Tämä vaatii rohkeutta, luovuutta ja hiukkasen ehkä idealismia.
Systeemisyys ei vähennä yksilön merkitystä, vaan asettaa hänet osaksi kokonaisuutta.
Lähteet
Andersen, T. (1991). The Reflecting Team: Dialogues and Dialogues about the Dialogues. W.W. Norton.
Bateson, G. (2000/1972). Steps to an Ecology of Mind. University of Chicago Press.
Bronfenbrenner, U. (1979). The Ecology of Human Development: Experiments by Nature and Design. Harvard University Press.
Minuchin, S. (1974). Families and Family Therapy. Harvard University Press.
Narratiivinen työote. (2023). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). https://thl.fi
Paananen, O., & Rönkkö, K. (2021). Systeeminen lastensuojelu – perheiden ja ammattilaisten yhteinen matka. Yhteiskuntapolitiikka, 86(5), 567–578.
Selvini Palazzoli, M., Boscolo, L., Cecchin, G., & Prata, G. (1980). Hypothesizing—Circularity—Neutrality. Family Process, 19(1), 3–12.
Systeeminen perhetyö. (2024). Mannerheimin Lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi