Ville Orell

Terapeuttisi Turussa

Kategoria: Mentalisaatio

  • Kun lapsi hoivaa tai haukkuu – kuvaus kontrollistrategiosta

    Kun lapsi hoivaa tai haukkuu – kuvaus kontrollistrategiosta

    Kontrolloiva lapsi hallitsee turvattomuuttaan Ei pahuuttaan.

    Kiintymyssuhdeteoria on vuosikymmenten ajan tarjonnut oivalluksia siitä, miten varhaiset suhteet muokkaavat meidän myöhempää toimintaamme. Usein toimintatapa on hiljainen, tai lapsena ei niin hiljainen. Yhdenlainen tapa kuvata tapaamme olla vuorovaikutussuhteissa on kontrollistrategiat. Se on tapa järjestellä ihmisiä ja tilanteita niin, että oma maailma pysyy ennustettavana. Ne auttavat meitä näkemään, että moni liiallinen kontrolli on itse asiassa lapsen keksimä tapa pitää itsensä turvassa, sopeutumaan ympäristöönsä. Kyseessä ei ole häiriö tai vika, vaan evolutiivinen sopeutuminen ja pyrkimys säilyttää yhteys. Sivuan tekstissä myös kontrolliin ja vaatimusten välttelyyn liittyvää PDA ilmiötä.

    Tämä teksti on sinulle, joka miettii omaa lapsuuttaan, tai ymmärtää omaa vanhemmuuttaan tai kaipaat ymmärtävästi itseäsi paremmin. Toivon, että myös ammattilainen löytää täältä käytännön näkökulmia ja sanoja, joilla tuoda työhön lisää syvyyttä.

    Tämä, kuten moni muukaan ihmisen mielen toimintaa kuvaava kirjoitus ei yksin tuo syy-seuraussuhteita esiin, mikä johtuu mistäkin, mutta se antaa meille pohdittavaksi asioita itsessämme ja toiminnassamme sekä siitä, mikä vaikuttaa hermostoomme ja turvan kokemukseemme.

    Mikä kontrollistrategia on

    Kun lapsi joutuu elämään suhteessa, jossa sama aikuinen on sekä turva että pelon lähde, syntyy luonnottomalta tuntuva valinta. Miten pysyä kiinni siinä, joka satuttaa ja suojelee samanaikaisesti? Näin lapsi ei pysty luottamaan yhteen selkeään toimintamalliin. Sen sijaan hän kehittää kontrollistrategioita, eli käyttäytymismalleja, jotka antavat hänelle ainakin jonkinlaisen ennakoitavuuden ja mahdollisuuden vaikuttaa tilanteeseen. Nämä eivät ole varsinaisesti oireita ja patologisia, vaan sopeutumisia turvattomuuteen ja kiintymyssuhteen epävakaisuuteen.

    Erotellaan tässä kaksi kontrollistrategiaa, jotka ovat kontrolloiva–hoivaava ja kontrolloiva–rankaiseva. Niiden taustalla on sama perustavanlaatuinen tarve pysyä turvassa ja yhteydessä.

    Kontrolloiva–hoivaava: lapsi, joka on hoitaja

    Hoivaavassa strategiassa lapsi menee aikuiseksi aikuista kohtaan. Hän huomaa mielialat, rauhoittelee, miellyttää ja pitää huolta, koska se toimii —> yhteys säilyy, eikä hylätyksi tulemisen riski kasva. Tällainen lapsi saattaa näyttää mallikkaalta: kiltti, helposti ohjattava, vastuuntuntoinen. Mutta pinnan alla on usein jatkuva jännite ja epävarmuus siitä, kuka pitää huolta hänestä.

    Aikuisena tämä voi näkyä ylikuormittavana auttamisenhaluna, vaikeutena pyytää apua, omien tarpeiden sivuuttamisena tai jatkuvana huolena siitä, mitä muut ajattelevat. Hoivaaminen toimii silloin turvakeinona — kun ei ole ollut varmaa, että joku hoitaisi sinua, otat roolin itse.

    Lapsen tavoite: rauhoittaa, miellyttää hoitajaa ja varmistaa, että yhteys säilyy.
    Hoivaajan tapa olla: usein emotionaalisesti etäinen, vaihteleva tai itsekin tarvitsee tukea.
    Lapsen viesti: “Jos pidän sinusta huolta, et jätä minua.”

    Kontrolloiva–rankaiseva: lapsi, joka säätää vallalla

    Toisessa ääripäässä lapsi pyrkii hallitsemaan toista uhkaamalla, provosoimalla tai dominoimalla. Tavoite ei ole vallanhimo sinänsä, vaan ehkäisy: jos minä olen se, joka määrää, en joudu yllättävän hylätyksen tai satutuksen kohteeksi. Tämä on defenssi, joka muuntaa pelon vihaksi ja kontrolliksi.

    Aikuisena tästä voi syntyä läheisyyden vaikeuksia, impulsiivisuutta, voimakkaita reaktioita tai toistuvia valtataistelua ihmissuhteissa. Tulkinta “hallitsemisena” jättää helposti huomaamatta, että takana on usein pelko ja kokematon turvattomuus.

    Lapsen tavoite: käyttää valtaa, kritiikkiä ja manipulointia hoitajan hallitsemiseksi.
    Taustalla: pelko, pettymys ja aiempi kokemus, että hoitajaan ei voi luottaa.
    Lapsen viesti: “Jos hallitsen sinua, en enää joudu satutetuksi.”

    Miten emotionaalinen laiminlyönti liittyy tähän?

    Yksi lempiteemoistani ja niin vähän tunnistettu ja myös vaikeasti tunnistettavaksi koettu ilmiö. Emotionaalinen laiminlyönti tarkoittaa toistuvaa sitä, että lapsen tunteita ei peilata, tunnisteta tai pidetä merkityksellisinä, ei useinkaan tahallaan, vaan arjen toistaessa totuttuja kaavoja ja esimerkiksi vanhemman uupumuksessa. Kun lapsen itku, pelko tai ilo jää vaille vastausta, hermosto ei saa viestiä “tunteet on ok ja et ole yksin niiden kanssa”. Tämä laiminlyönti voi ohjata lapsen joko hoivaavaan tai rankaisevaan strategiaan. Kumpikin on yritys saada ennustettavuutta ja yhteyttä siitä huolimatta, ettei vanhemman reagointi ole vastannut lapsen tarpeita.

    Tärkeää on ymmärtää, että laiminlyönti ei aina näy traumana, tai jonka voisi helposti nimetä ja osoittaa, mitä on tapahtunut, saatikka diagnosoida. Se voi olla “tyhjiö”, toistuva puutostila, jonka vaikutukset tuntuvat kehossa ja ihmissuhteissa kiintymyssuhdehaavoina.

    PDA – kun vaatimus tuntuu uhalta

    Viime vuosina on puhuttu yhä enemmän ilmiöstä nimeltä PDA (Pathological Demand Avoidance). Termi kuulostaa raskaammalta kuin mitä se kuvaa. Kyse ei oikeastaan ole tottelemattomuudesta, vaan hermoston tavasta reagoida vaatimuksiin. PDA ei ole virallinen diagnoosi, vaan kuvaileva termi hermoston reaktiivisuudesta. Se on kuvattuva usein autismin kirjon yhteydessä.

    Tarkoitukseni ei ole sekoittaa eri ilmiöitä (tai sekoitellaan kuitenkin), vaan näyttää, miten erilaiset tavat olla vuorovaikutuksessa voivat olla yllättävän lähellä toisiaan. Lapsi (tai aikuinen) ei vältä siksi, että haluaa hallita, vaan koska vaatimus tuntuu kehossa uhalta. Pienikin pyyntö voi nostaa sietämättömän ylivireyden, jolloin keho tulkitsee sen menetyksenä omasta hallinnasta ja laukaisee taistele–pakene–jähmety -reaktion.

    Ulkopuolisen silmin tämä voi näyttää uhmakkuudelta tai passiivisuudelta, mutta todellisuudessa välttely on yritys säilyttää sisäinen autonomia. Kehon viesti voisi olla jotain tämän suuntaista: “Jos joudun toisen tahtoon, menetän itseni.”

    Tässä kohden PDA ja artikkelissa kuvaamat kontrollistrategiat alkavat peilautua toisiinsa. Molemmissa ihminen yrittää säilyttää turvan hallinnan kautta –> suhteessa toiseen tai omassa kehossaan. Molemmat ovat hermoston sopeutumia tilanteisiin, joissa oma tila ja säätely eivät ole olleet turvattuja.

    Kun herkkä hermosto ja kiintymyksellinen epäluottamus yhdistyvät, PDA:ta muistuttava reaktiivisuus on todennäköinen. Lapsi ei siedä pakkoa, mutta ei myöskään uskalla laskea irti. Turva syntyy vain, jos aikuinen kykenee yhdistämään ennakoitavuuden ja lempeyden, eli luomaan tilanteita, joissa lapsi kokee vaikutusvaltaa ilman, että hänen täytyy taistella sitä takaisin.

    PDA:n tarkastelu tällä tavalla siirtää huomion pois vallasta ja kurista, ja kohti hermoston todellista tavoitetta tuntea olonsa turvalliseksi.

    Tämän vuoksi tuon ilmiöt yhteen. Olen kiinnostunut siitä, miten lapsen sisäinen turva rakentuu ja miten hermosto ja ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa. Kontrollistrategiat ja vaatimusten välttely kuvaavat eri näkökulmista samaa yritystä säilyttää yhteys ja hallinta silloin, kun turva on ollut uhattuna. Ehkä tärkeintä ei ylipäätään ole erotella tai diagnosoida, vaan pohtia miten tässä suhteessa voisi olla enemmän turvaa ja vähemmän pakkoa? Mitä tämä lapsi, tai aikuinen, tarvitsee juuri nyt?

    Strategiat jatkavat elämää aikuisiällä

    Palataan sitten aikuisiän vaikutuksiin ja miten kontrollistrategiat näyttäytyvät aikuisuudessa. Vaikka lapsen varhaiset kokemukset jäävät pitkälti tiedostamattomiin, ne vaikuttavat hermoston kehitykseen ja sosiaalisiin odotuksiin. Aikuisena nämä varhaiset strategiat voivat ilmetä:

    Liiallisena mukautumisen tarpeena (kontrolloiva‑hoivaava).
    Tarpeena hallita toisia (kontrolloiva‑rankaiseva).

    Miten Kontrolloiva-hoivaava strategia ilmenee arjessa

    Parisuhteessa: yksi osapuoli järjestelee koko kodin, ruoan, vapaa‑ajan, jotta toinen “ei olisi stressaantunut”. Hän saattaa kuitenkin kokea sisäistä turhautumista, koska omat toiveet jäävät toteutumatta.
    Työpaikalla: työntekijä ottaa ylimääräisiä projekteja, jotta pomo ei “näe” puutteita, vaikka oma kuormitus kasvaa.
    Perheessä: aikuinen “hoitaa” vanhempiaan tai nuorempia sisaruksia, unohtaen omat rajansa ja tarpeensa.

    Kun aikuisena huomaa, että hänen käyttäytymisessä on tällaisia piirteitä, voi pysähtyä miettimään, miksi koen tarvetta miellyttää muita, vaikka se kuormittaa minua.

    Miten Kontrolloiva-rankaiseva strategia ilmenee arjessa?

    Parisuhteessa: toinen osapuoli “ohjaa” päätöksiä, kritisoi toisen valintoja ja käyttää syyllistämistä saadakseen kontrollin.
    Työpaikalla: työntekijä mikromanageeraa kollegoita, antaa jatkuvia korjauksia ja pitää “valvontaa” välttämättömänä
    Perheessä: aikuinen “komentaa” vanhempiaan tai nuorempia sisaruksia, jotta hän kokee olevansa “turvallinen johtaja”.

    Kun aikuisena huomaa, että käyttäytymisessä näkyy näitä tiettyjä piirteitä, voi pysähtyä miettimään, miksi tuntee tarvetta hallita toisia vaikka se aiheuttaisi konflikteja.

    Nämä merkit eivät tee kenestäkään viallista, vaan ne kertovat sopeutumismallista, joka aikoinaan auttoi selviytymään.

    Miksi näitä on hyvä pohtia aikuisuudessa

    Itsetuntemus –> Kun tunnistat, että oma käyttäytyminen noudattaa varhaista opittua tapaa (kontrollistrategiaa), voit erottaa nykyiset tarpeet menneistä selviytymiskeinoista.

    Mahdollisuus muutokseen –> Kontrollistrategioiden tiedostaminen avaa oven uusille, terveemmille vuorovaikutustavoille.

    Paremmat ihmissuhteet –> Kun et enää “pysy liikaa” miellyttämisen tai “liikaa” hallinnan roolissa, suhteet muuttuvat tasapainoisemmiksi ja aidommiksi.

    Henkinen hyvinvointi –> Vähentynyt sisäinen jännitys, parempi stressinhallinta ja lisääntynyt elämänhallinnan tunne.

    Miten kontrolli ja herkkä hermosto sulautuvat yhteen?

    Ihmiset reagoivat ympäristöönsä eri tavoin. Toiset syntyvät hermoston kanssa, joka aistii herkästi pienetkin muutokset ja imee itseensä toisten tunnelmat. Tämä herkkyys ei ole häiriö, vaan synnynnäinen ominaisuus, mutta se tekee lapsesta riippuvaisen ympäristön säätelyavusta. Onhan lapsi aina riippuvainen ympäristön säätelyavusta, mutta tällaisessa tilanteessa se korostuu entisestään. Jos aikuinen ei kykene vastaamaan lapsen voimakkaisiin tunteisiin, hermosto jää yksin ja alkaa etsiä turvaa sieltä mistä voi eli kontrollista (hoiva-rankaiseva), välttelystä tai jopa täydellisestä mukautumisesta. Liittyisikö mukautuminenkin jollain tavalla hoivaamiseen, tai sittenkin hermoston lamaantumiseen?

    Lapsi ei siis kieltäydy tai hallitse pahuuttaan, vaan suojaa itseään kuormitukselta, jota ei pysty säätelemään.

    Kun aikuinen reagoi lapsen ylivireyteen kurilla, kiireellä tai hätääntymällä, lapsi alkaa oppia, että hänen tunteensa ovat liikaa. Suojareaktio muuttuu vuorovaikutuskuvioksi, jossa hän joko ottaa ohjat tai vetäytyy kaikesta ja näin kumpikin keino tuntuu turvallisemmalta kuin antautua toisen tahtoon.

    Lapsen näkökulmasta kyse on selviytymisestä: miten pysyä lähellä menettämättä itseään ja suojautua ilman että tulee hylätyksi. Kun tämän ymmärtää, niin kontrollin muodot – hoivaava ja rankaiseva sekä vaatimusten välttely, eivät enää näytä tottelemattomuudelta, vaan kehon tavalta säädellä turvaa.

    Turva palautuu, kun aikuinen on yhtä aikaa jämäkkä ja lämmin, ennustettava ja rauhallinen. Kun lapsi saa kokea, ettei hänen herkkyyttään tarvitse pienentää eikä hallita, vaan sitä voi kannatella yhdessä, hermosto alkaa hiljalleen rauhoittua. Silloin kontrolli käy tarpeettomaksi, kun turva ei enää edellytä sen ylläpitämistä.

    Lopuksi

    Ehkä kaikki nämä teoriat ja näkökulmat – kiintymyssuhde, hermosto, vaatimusten välttely – kertovat lopulta samasta inhimillisestä yrityksestä pysyä yhteydessä itseensä ja toiseen. Ovatkohan kontrolli ja välttely vain erilaisia tapoja sen saman kaipuun ympärillä tulla turvatuksi ja nähdyksi?

    Lähteet

    Liotti, G. 2011. Attachment Disorganization and the Controlling Strategies: An Illustration of the Contributions of Attachment Theory to Developmental Psychopathology and to Psychotherapy Integration. Journal of Psychotherapy Integration, 21(3), 232–252. https://psycnet.apa.org/doiLanding?doi=10.1037%2Fa0025422

    Ogden, P. 2021. The different impact of trauma and relational stress on physiology, posture, and movement: Implications for treatment. European Journal of Trauma & Dissociation, 5(1), 100–124.

    Bateman, A. & Fonagy, P. 2019. Handbook of Mentalizing in Mental Health Practice. Washington, DC: American Psychiatric Association Publishing.

    Aron, E. 2013. The Highly Sensitive Person: How to Thrive When the World Overwhelms You. New York: Broadway Books.

    Porges, S. W. 2011. The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-Regulation. New York: W.W. Norton & Company.

    Porges, S. W. 2022. Polyvagal Theory: A Science of Safety. Frontiers in Integrative Neuroscience, 16, 910217. Saatavilla: https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC9131189/


  • Systeeminen ajattelu – ihminen ei ole koskaan yksin

    Systeeminen ajattelu – ihminen ei ole koskaan yksin

    Kun katsomme ongelmaa vain yhdestä kulmasta, se näyttää helposti joko liian yksinkertaiselta tai liian monimutkaiselta. Kun käännämme katsetta suhteisiin, ympäristöön ja elämään, alkaa tilanne näkyä uudella tavalla. 

    Systeeminen ajattelu tarkoittaa, että ihmistä ja ilmiötä ei ymmärretä irrallaan, vaan suhteissa olevaksi ja elämässä koettavaksi. Arjen vuorovaikutus, perheen ja koulun rajapinnat, talouden ja terveyden risteyskohdat, sekä ammattilaisten välinen yhteistyö muodostavat kokonaisuuden, joka joko kuormittaa tai kannattelee. Systeemisyys ei syrjäytä yksilöä tai diagnoosia, vaan asettaa ne oikeaan mittakaavaan. Tässä artikkelissa pohdin, mitä systeemisyys antaa ihmis- ja auttamistyöhön ja miten se saattaa välillä haastaakin yksilö- ja diagnoosikeskeistä ajattelua. 

    Otsikko saattaa jo saada ärsyyntymään. Onhan joku aina yksin ja yksinäinen. Mutta tässä ei olekaan kyse siitä. Jokainen on kuitenkin aina osa jotain verkkoa, kuten järjestelmätason systeemi. 

    Systeemisyys ja holistisuus kävelevät käsikynkkää 

    Systeeminen ajattelu muistuttaa meitä katsomaan ihmistä suhteissaan ja verkostoissaan. Holistinen lähestymistapa puolestaan laajentaa katsetta vielä kokonaisvaltaisemmin huomioiden ihmisen kehollisuuden, mielen, tunteet, ihmissuhteet ja ympäristön osana samaa kudosta. Käytännön työssä nämä limittyvät. Kun autamme perhettä arjen rytmin rakentamisessa, tuemme yhtä aikaa hermoston säätelyä, ihmissuhteiden laatua ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Koitan pitää systeemisen ajattelun tämän kirjoituksen pääaiheena, mutta hermoston, itse- ja kanssasäätelyn huomioimisen tärkeyden vuoksi, se sujahtaa tähänkin kirjoitukseen luontevasti. 

    Mitä systeemisyys ja systeeminen ajattelu on? 

    Systeemiteorian juuret ulottuvat 1900-luvun puoliväliin, jolloin tutkijat kuten Gregory Bateson ja Salvador Minuchin alkoivat tarkastella perheitä ja yhteisöjä järjestelminä. He havaitsivat, että yksilön käyttäytyminen ei ole irrallista, vaan sidoksissa siihen, miten koko systeemi toimii. 

    Systeemissä jokainen osa vaikuttaa toiseen. Kun yksi perheenjäsen reagoi tietyllä tapaa, se vaikuttaa koko perheen dynamiikkaan. Kun työpaikalla ilmenee konflikti, se ei ole vain yksittäisten ihmisten välinen ongelma, vaan heijastuma koko organisaation vuorovaikutuskulttuurista. Myös kun perheenjäsen sairastuu tällä on vaikutus koko systeemiin. 

    Arkinen esimerkki: lapsen käytös koulussa 

    Kuvitellaan tilanne, jossa opettaja on huolissaan oppilaan levottomasta käytöksestä. Yksilökeskeinen lähestymistapa voisi keskittyä lapsen diagnoosiin tai kurinpidollisiin toimiin. Systeeminen näkökulma sen sijaan voisi miettiä asioita tällaisesta näkökulmasta: 

    • Miten lapsen ja opettajan välinen suhde toimii? 
    • Miten lapsi voi kotona? 
    • Onko perheessä stressiä tai muutoksia? 
    • Miten koulun ilmapiiri tukee oppimista? 

    Tämä ei tarkoita, että yksilön tarpeet unohtuvat – päinvastoin. Systeeminen ajattelu auttaa ymmärtämään, miksi yksilö toimii tietyllä tavalla tietyssä kontekstissa. 

    Käytännön työssä tulee aika-ajoin vastaan tilanteita, kun vaikkapa perheen vanhemmille on tullut avioero. Tämä voi äkkiseltään vaikuttaa olevan vain aikuisiin vaikuttava asia, vaikka todellisuudessa tilanne voi olla paljonkin lasten elämään ja toimintaan vaikuttava. Lapset saattavat myös automaattisesti suojella vanhempiaan kokemasta vielä enemmän ikäviä tunteita ja jättävät itsensä näkymättömiksi. Näitä on ammattilaisenkin erittäin vaikea huomata. 

    Ekologinen näkökulma – yksilö osana ympäristöjä 

    Urie Bronfenbrennerin ekologinen teoria täydentää systeemistä ajattelua. Hän kuvasi ihmisen kehitystä kerroksittain: 

    • Mikrosysteemi: perhe, koulu, ystävät 
    • Mesosysteemi: eri mikrosysteemien vuorovaikutus 
    • Eksosysteemi: vanhempien työ, palvelujärjestelmät 
    • Makrosysteemi: kulttuuri, yhteiskunta, arvot 

    Kun ihminen kohtaa haasteita, ne eivät synny tyhjiössä. Esimerkiksi vanhemman uupumus voi liittyä työelämän paineisiin, jotka taas heijastuvat perhe-elämään ja lasten hyvinvointiin. 

    Narratiivinen näkökulma – tarinat muovaavat todellisuuttamme  

    Narratiivinen työote tuo esiin sen, miten ihmiset rakentavat merkityksiä kokemuksilleen. Tarinat, joita kerromme itsestämme ja toisistamme, vaikuttavat siihen, miten näemme mahdollisuudet ja rajat. 

    Esimerkiksi nuori, joka on saanut kuulla olevansa ”ongelmallinen”, voi alkaa uskoa siihen ja toimia sen mukaisesti. Systeeminen ja narratiivinen työote pyrkii purkamaan haitallisia tarinoita ja rakentamaan uusia, toiveikkaita kertomuksia. Merkitysten antaminen ja löytäminen kokemuksillemme on omasta mielestäni yksi terapiatyön ytimessä olevista asioista.  

    Systeeminen ajattelu on tapa nähdä ilmiöt suhteiden, merkitysten ja ajan läpi.  

    Kysytään vähemmän “miksi hän on tällainen?”  
    Kysytään enemmän “mitä hänen elämässään tapahtuu, mikä ylläpitää tätä?” 

    Miksi systeemisyys on välttämätön auttamistyössä? 

    Ihmisen haasteet ovat harvoin yhdestä syystä johtuvia ongelmia. Päällekkäinen kuormitus (uni, talous, oppiminen, mielenterveys, perheen jaksaminen) ja palveluviidakon “eri luukut” synnyttävät monimutkaisuutta. Lineaarinen tapa, missä etsitään oikea diagnoosi ja valitaan tälle protokolla, jolla pyritään korjaamaan tilannetta voi auttaa osaan tilanteista. Usein se kuitenkin ohittaa ilmiön säilyttävät tekijät: ihmisen säätelykyvyn haasteet, vuorovaikutustavat, ajankäytön rutiinit ja yhteistyön katkokset. Ennen kaikkea minkä merkityksen ihminen on tälle kaikelle mielessään antanut. 

    Systeemisyys: 

    • nostaa esiin toimijuuden: mitä me voimme yhdessä muuttaa heti pienesti, turvallisesti; 
    • tekee näkyväksi turvan ja yhteyden – asioita, jotka eivät näy diagnoosissa mutta ratkaisevat arjen sujumisen; 
    • tuo keskusteluun ympäristön: on eri asia kuntoutua yksin kuin suhteissa, jotka kannattelevat. 

    Hermostollinen herkkyys – yksilölliset reagointitavat 

    Hermostollinen herkkyys tarkoittaa yksilöllistä tapaa, jolla keho ja mieli virittyvät ympäristön vihjeisiin. Toiset rauhoittuvat nopeasti ja kestävät paljon ärsykkeitä, kun taas toisten hermosto reagoi pieniin muutoksiin nopeasti ja voimakkaasti. 

    Hermostollinen herkkyys ei ole diagnoosi, vaan osa ihmisen temperamenttia ja neurobiologista rakennetta. 

    Joku voi olla erityisen herkkä äänille, valolle tai sosiaaliselle kuormitukselle. Tällöin hänen toimintansa – vetäytyminen, ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet – voi näyttäytyä ”ongelmana”, vaikka kyse on sopeutumisesta kuormittavaan ympäristöön. 

    Miksi tämä on tärkeää systeemisessä työssä? 

    • Eroavaisuudet perheessä: Yksi lapsi voi kuormittua äänistä tai katseista paljon enemmän kuin sisaruksensa. Tämä voi johtaa väärinymmärryksiin: “miksi hän aina hermostuu pikkuasioista?” 
    • Diagnoosit eivät riitä: Kaksi lasta samalla diagnoosilla voi elää täysin eri todellisuutta, jos hermoston herkkyys ja ympäristön vasteet eroavat toisistaan. 
    • Verkostojen työssä: Kun huomioidaan hermostollinen herkkyys, voidaan rakentaa ympäristöä, joka tukee, eikä vahvista kuormitusta. 

    Systeeminen näkökulma auttaa kysymään: 

    • Miten ympäristö voisi tukea tätä herkkyyttä? 
    • Voisiko vuorovaikutusta muokata niin, että ihminen kokee enemmän turvaa ja vähemmän kuormitusta? 

    Hermostollinen herkkyys ei ole vika, vaan voimavara ja selviytymisen tapa. Kun se ymmärretään osana systeemiä, voidaan rakentaa ympäristöjä ja suhteita, joissa herkkyys kääntyy vahvuudeksi. Tämä vaatii niin perheeltä, koululta kuin ammattilaisilta kykyä katsoa pintaa syvemmälle. 

    Systeeminen ajattelu käytännössä – kuuntele, kysy, huomaa 

    Systeeminen työote ei vaadi erityisiä välineitä, vaan uteliaisuutta ja kykyä kuunnella. Käytännössä se voisi olla jotain tällaista: 

    • Reflektointia: mitä tässä tilanteessa tapahtuu? 
    • Moniäänisyyttä: kenen näkökulmat ovat mukana? 
    • Yhteyden rakentamista: miten voimme olla yhdessä tässä? 

    Systeemisyys haastaa diagnoosikeskeisyyden – ongelma ei ole yksilössä 

    Tämä on yksi isoimpia oman ajatteluni haastajia käytännön työssä, kun pyrimme selittämään ja yksinkertaistamaan ongelmia yksien sanojen alle. Tämä on aiheena laaja ja vaatii oman, yhden jos toisen, kirjoituksensa, mutta pistäydytään aiheessa nyt hetki.

    Yksi keskeisimmistä tavoista, joilla systeeminen ajattelu muuttaa tapaamme ymmärtää ihmisten haasteita, on sen kriittinen suhtautuminen diagnoosikeskeisyyteen. Perinteinen diagnoosilähtöinen ajattelu pyrkii nimeämään yksilön ongelman esimerkiksi masennuksen, käytöshäiriön tai oppimisvaikeuden ja liittämään sen yksilön ominaisuuksiin tai biologisiin tekijöihin.  

    Diagnoosi ei kerro miten perheen aamun rytmi, koulun palautekäytännöt tai ammattilaisten välinen vastuunjako ylläpitävät ongelmaa. Systeeminen työ siirtää fokuksen syyllisestä ylläpitävään kuvioon.  Systeeminen näkökulma tarkastelee asiaa laajemmin.

    Missä vuorovaikutuksen ja kontekstin rakenteissa tämä ongelma syntyy, ylläpitää itseään tai voimistuu? Missä kohdin tämä kehä vahvistuu? Missä voisi kokeilla pientä muutosta? 

    Systeemisessä ajattelussa ei ole tarkoitus kiistää diagnoosien hyödyllisyyttä, mutta se laajentaa ymmärrystä. Se siirtää katseen yksilöstä ympäröivään järjestelmään esim. perheeseen, kouluun, työyhteisöön, tai kulttuuriin tarkastellen, miten nämä osatekijät yhdessä muodostavat sen, mitä kutsumme ongelmaksi. Esimerkiksi lapsen haastava käytös ei välttämättä ole vain hänen temperamenttinsa tai neurobiologiansa seurausta, vaan voi heijastaa perheen jännitteitä, epäselviä rooleja tai ristiriitaista viestintää. Tällöin myös perheiden kanssa tehtävä työ ja tämän työn sisältö nousee arvoon arvaamattomaan.  

    Tämä näkökulman muutos ei ole vain teoreettinen, vaan se vaikuttaa suoraan siihen, miten apua tarjotaan. Kun ongelma nähdään systeemisenä, myös ratkaisut etsitään yhdessä, vuorovaikutusta muokkaamalla ja koko järjestelmää tukemalla. Diagnoosi ei enää määritä ihmistä, vaan toimii yhtenä kuvauksena tilanteesta, joka todellisuudessa on jatkuvassa muutoksessa. 

    Systeemisyys × traumaymmärrys, kiintymyssuhde ja mentalisaatio 

    Systeeminen ajattelu ei ole irrallaan muista ihmistyön viitekehyksistä. Päinvastoin, se toimii sillanrakentajana. Erilaiset traumateoriat korostavat turvaa, ennakoitavuutta ja säätelyä. Systeeminen linssi täydentää tätä näyttämällä, missä turvaa rakennetaan (esimerkiksi arjen rutiineissa ja siirtymätilanteissa) ja keiden kanssa (vanhemmat, koulu, kaverit, ammattilaiset). Turva ei ole tunne, tai kokemus, joka olisi aina olemassa, vaan se syntyy suhteissa ja ympäristössä. 

    Kiintymyssuhdeteoria tuo ymmärrystä siitä, miten varhaiset suhteet muovaavat tapaa olla yhteydessä toisiin. Systeeminen työote auttaa näkemään, miten nämä kiintymyssuhteet näkyvät nykyisessä vuorovaikutuksessa esimerkiksi siinä, miten ihminen hakee turvaa, reagoi pettymyksiin tai säätelee itseään. Kun perheessä tai verkostossa tunnistetaan kiintymyssuhteisiin liittyviä tarpeita, voidaan rakentaa tilaa uudelle kokemukselle, jossa ihmistä kuullaan ja halutaan ymmärtää. Annetaan kokemus kuulumisesta johonkin. 

    Mentalisaatio, eli kyky pitää mieli mielessä, on systeemisen työn ytimessä. Se tarkoittaa uteliaisuutta toisen kokemusta kohtaan, kykyä erottaa oma mieli toisen mielestä ja halua ymmärtää, mitä toisen toiminnan taustalla voi olla. Systeemisessä työssä tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ammattilainen pysähtyy miettimään: “Mitä tämä tilanne herättää minussa? Miten se vaikuttaa vuorovaikutukseen?” Kun aikuinen, myös ammattilainen, säätelee itseään, koko systeemi säätyy hieman paremmin. 

    Yhdessä nämä viitekehykset muodostavat turvan, yhteyden ja ymmärryksen kolmion, joka on monen auttamistyön perusta. Systeeminen ajattelu ei kilpaile traumateorioiden, kiintymyssuhteen tai mentalisaation kanssa – se tuo ne samaan kuvaan, osaksi kokonaisuutta. 

    Kohti systeemistä ajattelua – rohkeus katsoa toisin 

    Systeeminen ajattelu ei tarjoa nopeita ratkaisuja, mutta se tarjoaa syvempää ymmärrystä. Se auttaa näkemään, miten muutos ja haasteet elävät laajemman suhdeverkoston vuorovaikutuksessa. Tällöin on luontevaa ajatella, että tilanteisiin vaikutetaan yhdessä – suhteissa, vuorovaikutuksessa ja arjen pienissä valinnoissa. 

    Kun siirrämme katseen yksilöstä myös suhteisiin ja rakenteisiin, pieni muutos oikeassa kohdassa voi avata jotain merkittävää. Jotain, mille ihminen antaa tarinassaan merkityksen. Tämä ei vaadi täydellistä teoriaa, vaan yhteistä pysähtymistä, rohkeita kysymyksiä ja käytännön työtä – usein 2–4 viikon mittaisia kokeiluja, jotka voivat muuttaa koko dynamiikan. 

    Muutos ei ole yksilön vastuulla, vaan se syntyy vuorovaikutuksessa ja yhteydessä. Kun ympäristö muuttuu, myös yksilön toiminta voi muuttua. Systeeminen työ ei etsi syyllisiä, vaan ymmärtää ylläpitäviä rakenteita ja kutsuu mukaan kaikki, joilla on vaikutusta tilanteeseen. Systeeminen ajattelu haastaa meitä katsomaan pintaa syvemmälle. 

    Entä jos ongelma ei ole yksilössä, vaan siinä, miten me yhdessä toimimme?  

    Se kutsuu ammattilaisia, perheitä ja yhteisöjä rakentamaan uudenlaista ymmärrystä. Ei vain siitä, mikä on vialla, vaan siitä, mikä voisi olla toisin. Tämä vaatii rohkeutta, luovuutta ja hiukkasen ehkä idealismia.

    Systeemisyys ei vähennä yksilön merkitystä, vaan asettaa hänet osaksi kokonaisuutta. 

    Lähteet 

    Andersen, T. (1991). The Reflecting Team: Dialogues and Dialogues about the Dialogues. W.W. Norton. 
     
    Bateson, G. (2000/1972). Steps to an Ecology of Mind. University of Chicago Press. 
     
    Bronfenbrenner, U. (1979). The Ecology of Human Development: Experiments by Nature and Design. Harvard University Press. 
     
    Minuchin, S. (1974). Families and Family Therapy. Harvard University Press. 
     
    Narratiivinen työote. (2023). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). https://thl.fi 
     
    Paananen, O., & Rönkkö, K. (2021). Systeeminen lastensuojelu – perheiden ja ammattilaisten yhteinen matka. Yhteiskuntapolitiikka, 86(5), 567–578. 
     
    Selvini Palazzoli, M., Boscolo, L., Cecchin, G., & Prata, G. (1980). Hypothesizing—Circularity—Neutrality. Family Process, 19(1), 3–12. 
     
    Systeeminen perhetyö. (2024). Mannerheimin Lastensuojeluliitto.  https://www.mll.fi 

  • Mentalisaatio osa1

    Mentalisaatio osa1

    Mentalisaatio – kyky huomata omaa ja toista 

    Arjessa syntyy tuon tuosta väärinkäsityksiä ja -ymmärryksiä, mitä toinen ihminen onkaan tarkoittanut. Lapsi paiskoo ovea, ja ajattelemme hänen olevan tottelematon. Puoliso vetäytyy hiljaisuuteen, ja tulkitsemme sen torjunnaksi. Lapsiperhearjessa mentalisaatio on jatkuvasti haastettuna syystä tai toisesta. Kuitenkin tiedetään, että aikuisen mentalisaatiokyky on erityisen tärkeä suhteessa lapsen mentalisaatiokyvyn kehittymiseen. 

    Se tulee mukaan monissa muissakin arkisissa tilanteissa. Työpaikan palaverissa kollega kurtistaa kulmiaan, ja olemme varmoja hänen arvostelevan meitä. Todellisuudessa emme tiedä, mitä toisen mielessä tapahtuu. Muistammeko samalla huomata, mitä itsessämme tapahtuu.  

    Kirjoituksessa pyrin tuomaan käsitteen esiin ymmärrettävästi ja yleistajuisesti. Tämä on ensimmäinen osa artikkelisarjaa, jossa avaamme mentalisaation merkitystä arjessa, vanhemmuudessa, parisuhteessa ja ihmissuhteissa laajemmin. 

    Mitä mentalisaatio tarkoittaa ja miten se kehittyy? 

    Se tarkoittaa kykyä ymmärtää, että sekä minulla että toisella on oma mieli – ajatuksia, tunteita, tarpeita ja aikomuksia, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Se on taitoa pitää mieli mielessä. 

    Mentalisaatio näkyy arjen pienissä hetkissä: 

    • Kun pysähdyn miettimään, mitä lapseni kokee raivon takana. 
    • Kun huomaan oman ärtymykseni ja tunnistan, ettei se johdu vain toisen sanomisesta, vaan myös omasta väsymyksestäni. 
    • Kun uskallan kysyä: ”Mitä sinussa tapahtuu?”, sen sijaan että täyttäisin aukot omilla olettamuksillani. 

    Mentalisaatiokyky kehittyy lapsuudessa ja nuoruudessa, ja siihen vaikuttavat monet tekijät, kuten vanhempien ja muiden hoitajien antama tuki ja malli. Lapsen varhainen vuorovaikutus vanhempien kanssa on erityisen tärkeää, sillä se tarjoaa perustan kyvyn kehittymiselle. Kun vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin ja tunteisiin herkällä ja ymmärtävällä tavalla, lapsi oppii tunnistamaan ja ymmärtämään omia ja toisten tunteita. 

    Mentalisaatiokyky on keskeinen sosiaalisen vuorovaikutuksen ja empatian kannalta, ja se auttaa meitä navigoimaan välillä monimutkaisiltakin tuntuvissa ihmissuhteissa. Se ei ole täydellisyyttä eikä kaikkitietävyyttä. Se on uteliaisuutta ja kiinnostusta itsen ja toisen sisäiseen maailmaan.

    Miksi mentalisaatio on tärkeää? 

    Ilman mentalisaatiota ihmissuhteet jäävät pinnallisiksi tai väärinymmärrysten varaan. Kun ei pysähdy pohtimaan, mitä toisessa liikkuu, tulkitsee helposti kaiken oman mielen kautta. Tämä lisää erillisyyttä ja turvattomuutta. Se auttaa meitä ymmärtämään, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla, mikä puolestaan auttaa meitä reagoimaan heihin sopivalla tavalla. 

    Se edistää emotionaalista säätelyä, koska se auttaa meitä tunnistamaan ja ymmärtämään omia tunteitamme. Näin se toimii myös osana yhteyden luomista toiseen. Kun lapsi kokee, että hänen tunteensa tunnistetaan ja niihin vastataan, hän oppii vähitellen säätelemään itseään. Kun parisuhteessa huomataan, että kumpikin on omine mielineen arvokas, syntyy luottamusta ja joustavuutta. Työpaikoilla mentalisaatio vähentää turhia konflikteja ja parantaa ilmapiiriä. 

    Turvaa kasvatetaan, kun tullaan nähdyksi ja kuulluksi. Hermosto saa viestin: ”En ole yksin tämän kokemuksen kanssa.” Tämä rauhoittaa ja antaa tilaa oppimiselle, luovuudelle ja yhteydelle. 

    Mentalisaatio on keskeinen tekijä empatian kehityksessä, sillä se mahdollistaa toisten ihmisten tunteiden ja kokemusten ymmärtämisen. Mentalisaatiota tukevat terapiat ja ohjelmat vahvistavat sekä yksilön säätelytaitoja että ihmissuhteiden laatua.  

    Ei siis ole kyse vain teoriasta, vaan konkreettisista muutoksista arjessa. 

    Kun mentalisaatio katoaa 

    Stressi, uupumus ja traumaattiset kokemukset kaventavat kykyämme mentalisoida. Kun hermosto on jatkuvasti sietoikkunan ulkopuolella, aivot tulkitsevat toisen sanat ja eleet helposti uhkana. Haasteet mentalisaatiossa voivat ilmetä monin eri tavoin, ja ne voivat vaikuttaa merkittävästi yksilön sosiaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiin. 

    Silloin tapahtuu kolme asiaa: 

    Ensinnäkin, oletamme pahinta. Kun toinen vaikenee, tulkitsemme sen hylkäämiseksi. Kun kollega kurtistaa kulmiaan, ajattelemme hänen arvostelevan meitä. 

    Toiseksi, lukkiudumme omaan näkökulmaamme. Näemme vain oman tulkintamme tilanteesta, emme toisen mahdollista todellisuutta. 

    Kolmanneksi, reagoimme puolustautumalla. Hyökkäämme, vetäydymme tai jähmetymme. 

    Juuri näissä hetkissä mentalisaatio olisi arvokkainta – mutta silloin se on kaikkein vaikeinta. Siksi tarvitaan pysähtymistä ja harjoittelua: kykyä pysähtyä, nähdä ero tulkinnan ja todellisuuden välillä, ja kysyä itseltään: ”Voisiko tässä olla muutakin?” 

    Mentalisaatio arjessa 

    Se ei näy suurissa puheissa, vaan arjen tavallisissa hetkissä. Se on kyky, joka auttaa meitä itsemme lisäksi ymmärtämään ja reagoimaan toisten ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin. Se voi tehdä jokapäiväisestä elämästä sujuvampaa ja merkityksellisempää. Kun kykenemme pitämään toisen mielen mielessämme ja samalla huomaamme, mitä itsessämme menee, säätelemme paremmin myös omaa sisäistä tilaamme. 

    Mentalisaatiokyky ja säätelykyky kulkevat käsi kädessä. Kyky ymmärtää itseä ja toista auttaa hermostoa pysymään tasapainossa, ja toisaalta hyvä säätely luo edellytyksiä mentalisoida myös kuormittavissa tilanteissa. Eli säätelyn pettässä stressissä tai uupumuksessa, myös kyky mentalisoida kaventuu. Mitä paremmin ymmärrämme itseämme ja toista, sitä enemmän hermostomme havainnoi turvaa ja pysyy joustavana.  

    • Vanhemmuudessa: Lapsi huutaa kaupan lattialla. Mentalisoiva vanhempi ei ajattele pelkästään tilanteen noloutta, vaan miettii mitä lapsi mahtaa nyt kokea ja mahdollisesti tarvita? Se ei tarkoita rajojen puuttumista, vaan rajan asettamista empaattisesti. Vanhempi voi esimerkiksi sanoa: ”Ymmärrän, että olet väsynyt ja harmissasi. Nyt noustaan kuitenkin ylös, minä olen tässä ja autan sinua.” Ja ainahan tämä ei todellakaan toimi ja tällöin omat säätelyn taidot astuvat esiin, kun pysyy itse rauhallisena ja tavoitettavissa huutavasta kauppakaverista huolimatta.  
       
    • Parisuhteessa: Puoliso vetäytyy hiljaisuuteen. Ilman mentalisaatiota toinen kokee torjuntaa. Mentalisoiva puoliso uskaltaa kysyä: ”Oletko väsynyt vai mietteissäsi? Mitä sinussa menee tällä hetkellä?” Tämä yksinkertainen kysymys voi avata keskustelun ja muuttaa koko tilanteen suunnan, tuoden ymmärrystä ja läheisyyttä.  
       
    • Työelämässä: Palaverissa kollega on lyhytsanainen. Tämä voi helposti tulkita kritiikiksi tai välinpitämättömyydeksi. Mentalisoiva henkilö kuitenkin pysähtyy pohtimaan: ”Entä jos hän onkin kiireinen tai huolissaan?” Yksi kysymys, kuten ”Onko kaikki kunnossa?”, voi estää väärinymmärryksen kasvamasta konfliktiksi ja luoda rakentavamman työilmapiirin. 

    Palataan esimerkkeihin ja mentalisaation näyttäytymiseen arjessa vielä omissa artikkeleissaan, kuten mentalisaatio vanhemmuudessa. 

    Kaava on yksinkertainen: pysähdy – kysy – kuuntele. Mentalisaatio auttaa meitä näkemään toiset ihmiset kokonaisina yksilöinä, heidän tunteineen ja ajatuksineen, ja se voi rikastuttaa ihmissuhteitamme merkittävästi.  

    Tämä voi näkyä myös auttamistyössä, kun työntekijä ei tyydy vain näkyvään käyttäytymiseen, vaan pysähtyy uteliaasti miettimään sen taustalla olevia kokemuksia. Kun ammattilainen kykenee pitämään asiakkaan mielen mielessään ja samalla säätelemään omaa reaktiotaan, syntyy tila, jossa toinen voi kokea tulevansa aidosti kohdatuksi. Juuri tämä yhteys on usein se muutosvoima, joka kannattelee eteenpäin enemmän kuin yksikään valmis neuvo tai ratkaisu. 

    Miten mentalisaatiota voi harjoittaa? 

    Mentalisaatio on taito, jota voi vahvistaa. Se ei ole synnynnäinen lahja, vaan kehittyvä kyky, joka joustaa elämäntilanteiden mukana. 

    Kokeile näitä kolmea arjen harjoitusta: 

    1. Pysähdy itsesi äärelle. Kysy kerran päivässä: ”Mitä tunnen juuri nyt?” Älä tyydy ensimmäiseen vastaukseen, vaan kurkista syvemmälle: ”Mikä tarve voisi olla tämän tunteen alla?” 
    1. Huomaa ero. Kun tulkitset toisen käytöstä, sano itsellesi: ”Tämä on minun tulkintani, ei fakta.” Anna tilaa sille, että toinen voi kokea toisin. 
    1. Kysy uteliaasti. Sen sijaan että teet johtopäätöksiä, kysy toiselta: ”Miltä tämä sinusta tuntui?” Uteliaisuus on mentalisaation ydin. 

    Harjoittelu ei tarkoita täydellisyyttä. Riittää, että pienissä hetkissä avautuu tilaa pysähtyä ja olla utelias. Esimerkiksi, kun lapsi kertoo vanhemmalleen koulupäivästään, vanhempi voi pysähtyä ja kysyä tarkentavia kysymyksiä, jotka auttavat lasta ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan.  

    Ammattilaiset ja esimerkiksi perheiden kanssa työtä tekevät kehittävät tätä kykyä asiakkaillaan yksinkertaisissa arjen vuorovaikutustilanteissa, joissa harjoitellaan toisten tunteiden ja ajatusten ymmärtämistä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi keskusteluissa, joissa pyritään ymmärtämään toisen näkökulmaa ja reaktioita. 

    Mentalisaatio ei ole kaiken hyväksymistä

    Mentalisaatio ei ole vain psykologinen termi, vaan tapa elää suhteissa. Se syntyy katseessa, kysymyksessä ja hetkessä, jossa pysähdymme ennen kuin reagoimme. Se on kyky nähdä ihminen ihmisenä myös silloin, kun hän on meille vaikea. 

    On kuitenkin tärkeää muistaa, että mentalisaatio ei tarkoita täydellisyyttä tai jatkuvaa ymmärtämistä. Aikuisen ei aina tarvitse ymmärtää kaikkea. Joskus on täysin hyväksyttävää valita olla kiinnostunut myös omasta hyvinvoinnistaan, eli ymmärtää itseään. Tämä voi tarkoittaa itsensä suojelemista tilanteissa, joissa toisen ymmärtäminen vaikuttaa mahdottomalta. Kyvyn kehittymisen myötä nämäkin valinnat helpottuvat ajan kanssa. Näin olet siis myös oppinut ymmärtämään itseäsi paremmin. 

    Tämä artikkeli on ensimmäinen osa sarjaa. Seuraavissa osissa syvennymme siihen, mitä mentalisaatio tarkoittaa muun muassa vanhemmuudessa ja parisuhteessa sekä miten sen avulla voi rakentaa turvaa ja yhteyttä. 

    Jos haluat tutkia itsesi ja toisen ymmärtämistä, niin ole yhteydessä. Mentalisaation kehittyminen ei ole koskaan myöhäistä, koska olemmehan jo oppineet, miten ihminen, aivot ja hermosto on alati oppiva ja kehittyvä. Tämä tuo toivoa niin asiakkaalle, kun työntekijälle. 

    Lähteet 

    Allen, J. G., Fonagy, P. & Bateman, A. 2008. Mentalizing in Clinical Practice. Arlington: American Psychiatric Publishing. 
     
    Bateman, A. & Fonagy, P. 2016. Mentalization-based treatment for personality disorders: A practical guide. Oxford: Oxford University Press. 
     
    Fonagy, P. & Allison, E. 2014. The role of mentalizing and epistemic trust in the therapeutic relationship. Psychotherapy, 51(3), 372–380. https://doi.org/10.1037/a0036505 
     
    Fonagy, P. & Luyten, P. 2009. A developmental, mentalization-based approach to the understanding and treatment of borderline personality disorder. Development and Psychopathology, 21(4), 1355–1381. https://doi.org/10.1017/S0954579409990198 
     
    Fonagy, P., Gergely, G., Jurist, E. & Target, M. 2002. Affect regulation, mentalization, and the development of the self. New York: Other Press. 
     
    Pajulo, M. & Pyykkönen, N. 2011. Mentalisaatiokyvyn tukeminen vanhemmuudessa. Duodecim, 127(16), 1752–1759. 
     
    Suomen mentalisaatioinstituutti. 2024. Mentalisaatio. https://www.mentalisaatio.fi/mentalisaatio/ 
     
    Tronick, E. Z. 2007. The Neurobehavioral and Social-Emotional Development of Infants and Children. New York: W. W. Norton & Company.