Ville Orell

Terapeuttisi Turussa

Kategoria: Tunteet

  • Brain rot – mitä se on, mistä se syntyy ja miten siihen voi vaikuttaa?

    Brain rot – mitä se on, mistä se syntyy ja miten siihen voi vaikuttaa?

    Tässäkin kirjoituksessa on pieni kokemuksen syvä rintaääni mukana. Termi kuvaa ilmiötä, jossa jatkuva altistuminen lyhytmuotoiselle, kaoottiselle ja usein triviaalille verkkosisällölle johtaa uupumiseen, keskittymiskyvyn heikkenemiseen ja tunne-elämän latistumiseen. “Brain rot” – suomeksi vapaasti käännettynä aivomätä – nousi Oxfordin vuoden sanaksi 2024.

    Vaikka termi on lähtöisin meemikulttuurista, sen taustalla on todellisia huolia lasten, nuorten ja aikuisten aivoterveydestä. Huolia, joita on helppo havaita nykypäivässä. Arkisia ilmiöitä ja valintoja, joista melkeinpä jokainen tunnistaa itsensä ja tuntee piston sydämessään.  

    Maailma on muuttunut tällä saralla nopeaan ja ilmiö vielä evoluution näkökulmasta suhteellisen tuore. Kovin pitkäaikaisia tutkimuksia aiheesta ei näin ollen ole voitu tehdäkään. Oma veikkaukseni on, että älylaitteiden käytöllä ja yleisesti informaation tulvalla on meille ihmisille ja hermostollemme monenlaisia seurauksia. Saatikka, miten kaikki vaikuttaa vielä kehittyviin aivoihin.

    Tämä blogi on omalta osaltani ollut pieni yhden miehen kunnianosoitus sille hiukan hitaammalle vanhalle maailmalle, jossa luettiin pidempiä tekstejä nopeiden somepäivitysten sijaan. Onneksi aivot ovat kehittyvää sorttia suuntaan ja toiseen, joten toivoakin on. 

    Mikä on brain rot ja miksi siitä puhutaan nyt? 

    “Brain rot” on netti- ja someslangia ilmiölle, jossa jatkuva, pinnallinen ja nopeasti palkitseva sisältö alkaa pirstoa keskittymistä, ohjata tunteita ja vaikuttaa uneen. Termi ei ole diagnoosi, mutta se on vakiintunut kieleen: Oxford Languages nimesi brain rotin vuoden sanaksi 2024, ja sanakirjat (Dictionary.com, Merriam-Webster) kuvaavat sitä sekä sisällön laaduksi että tilaksi, jossa mieli jää kiinni tällaiseen syötteeseen. Ilmiön ajankohtaisuus heijastaa kokemusta arjesta ja työstä: huomio sirpaloituu, rauhoittuminen vaikeutuu ja mikroskrollaaminen sekä puhelimen tarkastelu hiipii joka väliin.  

    Mediamaisema on muuttunut lyhytformaattiseksi (esim. Reels, Shorts, TikTok), alustat on rakennettu maksimoimaan aikaa ja sitoutumista, ja brain rot antaa nimen monelle tutulle tuntemukselle aivoista mössönä skrollauksen jälkeen. Tähän pystyy toki moni samaistumaan myös pitkän päätteellä vietetyn työpäivän jälkeen. Ja onko työpäivä päätteellä enää pelkästään päivä päätteellä sisältäen puhtaasti työasioita? Päivä sisältää laajan skaalan kaikkea informaatiota uutisista ja säätiedotuksista, erilaisiin mielenkiinnon kohteisiin ja innostuksiin aihepiiristä toiseen, kymmeniä avonaisia ikkunoita ja Teams -viestejä, sähköposteja unohtamatta. Kaikki tämä dopamiinia nopeasti liikuttavaa. 

    Brain rot ilmiönä: Mistä se syntyy? 

    Lyhyt sisältö, nopeat palkinnot 
    Lyhytvideoiden virta palkitsee nopeasti ja arvaamattomasti – juuri se koukuttaa. Uudempi tutkimus liittää runsaan lyhytvideokäytön heikompaan tarkkaavuuteen ja itsesäätelyyn, erityisesti jos katselu on “automaattista” eikä tarkoituksellista.  

    Algoritmien vaikutus ajatteluun 
    Alustojen peruslogiikka on pitää meidät virrassa. Se lisää keskeytystiheyttä, tekee syvästä ajattelusta harvinaisempaa ja totuttaa mielen hakemaan uuden klipin tuottamaa pientä mielihyväpiikkiä. Toisin sanoen ympäristö on viritetty ohjaamaan huomiota – ellei ihminen rakenna selkeitä vastavoimia. 

    Pinta vs. syvyys 
    Lyhyt formaatti ei automaattisesti tarkoita pinnallisuutta, mutta pinnan painottuminen on todennäköisempää: nopeus ja tiheä vaihtelu vaikeuttavat kokonaisuuksien hahmottamista ja pitkäjänteistä päättelyä. Kun käyttö on runsasta, pitkän tekstin lukeminen ja monivaiheisen tehtävän ylläpito alkaa tuntua raskaammalta – ei siksi, ettemme kykenisi, vaan koska hermosto tottuu eri rytmiin.

    Miten brain rot vaikuttaa mieleen ja sen toimintaan 

    Brain rot ei ole pelkkää “huonoa keskittymistä”, vaan tapa, jolla pieni, toistuva ärsykevirta sotkee ajattelun perusrakenteita. Ensimmäinen lenkki on työmuistin vuotaminen. Kun mielessä pyörii puhelin, ilmoitusten odotus tai ajatus “mikä innostavaa tulee seuraavaksi”, osa kapasiteetista on varattuna taustalle. Se riittää heikentämään sitä, miten hyvin koodaat tietoa muistiin ja pidät ajatuksen koossa. Toinen lenkki ovat tehtävän vaihtoon liittyvä kuormittuminen. Jokainen mikrotarkistus on tehtävän vaihtamista liian usein. Tällöin hetki hukkuu, virheitä tulee enemmän ja eteneminen tahmaa. Ja vaikka palaisit nopeasti alkuperäiseen tehtävään, huomion jäämä pitää sinua vielä hetken kiinni siinä, mihin äsken kurkistit, kuin ovi johonkin innostavaan olisi jäänyt auki. 

    Edellä on kuvattu asioita tutkimustiedon pohjalta. Valtaosa tutkimuksista on poikkileikkaavia: ne kuvaavat yhteyksiä, eivät osoita syytä. Siksi painopiste on käytännön kokeiluissa ja oman arjen seurannassa. 

    Tylsyyden sietokyvyn lasku 

    Tylsyys on hermostolle hyödyllinen välitila. Hetki, jossa mikään ei vaadi sinulta mitään ja mieli saa vaeltaa. Lyhytvideovirran ja informaation rytmi kuitenkin opettaa aivoille toisenlaisen perusasetuksen – tiheän vaihtelun. Silloin pienikin epämukavuus (takkuava kappale, tyhjä hetki bussissa, lapsen “odota”-pyyntö) tuntuu kehossa pienenä levottomuutena, jonka helpoimmaksi lääkkeeksi mieli ehdottaa taas lisää skrollaamista.  

    Tylsyys ei enää ole levon alku, vaan impulssi “tehdä edes jotain pientä”: avaan, kurkkaan, päivitän. Kun tämä toistuu, keho alkaa yhdistää pienen levottomuuden ja pienen palkinnon toisiinsa – ja kierros lyhenee huomaamatta. 

    Arjessa tämä voi näkyä näin: alat kirjoittaa, tökkäät vaikeaan virkkeeseen ja käsi hakeutuu taskulle. Kurkkaat “vain 20 sekuntia”, palaat tekstiin ja huomaat lukevasi saman lauseen uudestaan. Tai kotona hiljainen hetki ruokapöydässä tuntuu tyhjältä, joten selaat nopeasti “jotain kivaa”. Lapsi pyytää apua juuri silloin, kun olet ajatuksissasi muualla -> kaikilla kärsivällisyys lyhenee pykälän, kun yhteissäätely ei toimikaan enää. 

    Tämä on opittua – ja siksi pois opittavissa. Tylsyyden sietoa voi harjoitella annostelemalla sitä tarkoituksella takaisin arkeen. Se ei tarkoita kiduttavaa turhautumista, vaan lyhyitä, lempeitä tylsyyspaloja, joissa annat hermoston laskea kierroksia ilman ärsykettä. 

    • Työssä: Kun huomaat käden hakeutuvan puhelimelle, pysähdy 60 sekunniksi: katso ikkunasta kolmeen yksityiskohtaan, kuuntele kaksi ääntä, huomaa yksi kehontunne. Kirjoita paperille yksi lause “mihin jäin ja mitä seuraavaksi” – ja jatka. Pieni tylsyys palauttaa ajattelun jatkuvuutta paremmin kuin “yksi klippi”. 
    • Perheessä: sovi hiljainen minuutti ruokailun alkuun. Katsellaan ympärille, maistellaan rauhassa, ei ruutuja. Kun lapsi kyllästyy, käännä se leikiksi (“montako erilaista ääntä kuulet?”). Tavoite on pidentää viivettä reaktion ja ruudun välissä. 
    • Asiakastyössä: sanoita asiakkaalle, että tylsyyden signaali on kehon tapa kertoa: “nyt olisi tilaisuus levätä tai vaihtaa rytmiä”. Rakentakaa kolme vaihtoehtoista tapaa sietää tylsyyttä. Tässä muutamia esimerkkejä, mutta voit keksiä lisää: 10 hengitystä, vesilasillinen, 2 minuutin venyttely tai muu pieni toiminta. Kokeilkaa kahta viikkoa ja seurataan, miten vire, uni ja keskittymisen kesto muuttuvat. 

    Ammattilaisen kannalta hyödyllistä on asiakkaan kanssa pohtia, että “Missä kohtaa päivää tylsyyden hetket tulevat?” ja “Mitä silloin yrität välttää?” Moni huomaa välttelevänsä pientä epämukavuutta (epävarmuus, riittämättömyys, aloituskynnys), johon ruutu tarjoaa nopean paon. Kun epämukavuutta oppii sietämään hetken pidempään – 15 sekuntia tänään, 30 sekuntia ensi viikolla – hermosto oppii, ettei impulssiin tarvitse vastata. Tylsyys alkaa taas tehdä sitä, mitä sen kuuluu: rauhoittaa, yhdistää ajatuksia ja tehdä tilaa luovuudelle. 

    On myös hyvä muistaa yksilöerot. Osalle meistä, ketä luonnostaan olemme hermostollisesti herkempiä, tylsyyden hetket tuntuvat tavallistakin raadollisimmilta. Silloin rakenteiden säätäminen auttaa: aikarajat ruudulle, selkeät ikkunat keskittymiselle, taukorituaalit ja puhelin pois näkyvistä. Tavoite ei ole “nollata” elämästä kaikkia ärsykkeitä, vaan palauttaa rytmi, jossa hermosto saa vuorotella, että välillä tapahtuu ja välillä on ihan luvallista olla tekemättä mitään.  

    Juuri tuo vuorottelu palauttaa pitkän ajatuksen kantokykyä työssä, perheessä ja omassa olossa. 

    Mielihyvän haku ja säätely 

    Tunne-elämän latistumiseen, jossa tunteiden säätely vaikeutuu ja mielihyvän lähteet kaventuva. “Doomscrolling” (negatiivisen uutisvirran mättäminen) näyttää lisäävän ahdistuneisuutta ja eksistentiaalista huolta. Se linkittyy heikompaan sitoutumiseen: skrollaus lievittää ja tyydyttää hetken, mutta kokonaiskuormitus kasvaa.  

    HUOM! Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä negatiivisten asioiden skrollaamisesta, mitä usein huomaa nostettavan esiin. On tärkeää huomata, että aivot kuormittuvat myös “kivasta” sisällöstä. Se, onko sisältö positiivista vai negatiivista (valenssi), ei yksin ratkaise, vaan kiihtymystaso (arousal) ja palkitsevuus. Monen ilta valuu hyvinvointireelseihin, söpöihin lemmikkivideoihin, treenivinkkeihin, ASMR:ään tai tyydyttäviin käsityöklippeihin. Silti mieli jää kierroksille. Miksi? 

    Kolme keskeistä mekanismia: 

    1. Sosiaalinen palkinto. Tykkäykset, katselukerrat ja nopea palaute aktivoivat aivojen palkkijärjestelmää (mm. ventraalinen striatum/nucleus accumbens); ilmiö on osoitettu erityisesti nuorilla, mutta koskee laajasti myös aikuisia. Palaute voi olla myönteistä ja silti ylläpitää tarkistus- ja “vielä yksi juttu” -käyttäytymistä. (Sherman ym. 2016)  
       
    1. Arousal > valenssi. Tutkimus verkossa leviävästä sisällöstä osoittaa, että korkea kiihtymys – oli tunne sitten positiivinen (ihmetys, nauru) tai negatiivinen (ärtymys, huoli) – lisää todennäköisyyttä, että sisältöä kulutetaan ja jaetaan. Toisin sanoen innostavat hyvän mielen pätkät kuormittavat samalla logiikalla kuin synkät uutiset ja ne nostavat virettä nopeasti ja pitävät meitä virrassa.  
       
    1. Uutuus ja tiedon palkitsevuus. Myös uteliaisuus on palkitsevaa: aivot reagoivat “tiedon luvattuun paljastukseen” dopaminergisesti. Siksi tuhatta pientä “tämän yhden kikan et tiennyt” -videota on vaikea vastustaa, vaikka sisältö olisi harmitonta. Pienet yllätykset → palkkio-odotus → lisää klikkejä.  

    Some opettaa meitä klikkaamaan: kun saat heti pienen palkinnon (tykkäys tai seuraava video), aivot haluavat toiston. Tarkistuskierros lyhenee, ja pian huomaat katsovasi ‘vain yhden’ vielä. Sisällön sävy ei ratkaise – myös kiva ja inspiroiva video pitää hermoston kierroksilla. Koska päässä on vain rajattu määrä ‘työpöytää’, tämä pirstoo työmuistia ja vie tilaa syvältä keskittymiseltä. Siksi pitkän tekstin lukeminen tai päätösten tekeminen alkaa tuntua raskaammalta. 

    Tiivistetysti. Sovellukset opettavat meitä klikkaamaan ja skrollaamaan, koska nopea palkinto (tykkäys, uusi video) tuntuu hyvältä. Kun pää on jo täynnä ärsykkeitä, tärkeisiin juttuihin keskittyminen alkaa takkuilla. 

    Uni  

    Uni on se paikka, jossa aivot palauttavat perusrytminsä: muisti jäsentyy, tunnekuorma purkautuu, ja vire asettuu seuraavaa päivää varten. Siksi brain rot näkyy usein selvimmin juuri illassa ja yössä. Laaja meta-analyysi (55 tutkimusta) liitti elektronisen median käytön heikompaan unenlaatuun ja lisääntyneisiin unipulmiin – sekä “yleisen” että “ongelmallisen” käytön osalta. Kulttuurierot vaikuttavat tähän jonkin verran, mutta käytännön viesti on kaikkialla samansuuntainen: iltaan rajoja ja rytmit ja makuuhuone ruuduttomaksi.  

    Miksi ruutu sotkee unta, vaikka sisältö olisi kivaa? 
    Ei vain sinivalo. Enemmänkin kolme asiaa:  

    • vire nousee – lyhyet, palkitsevat piikit pitävät hermoston virittyneenä 
       
    • aika lipsuu – “vielä yksi” venyttää nukkumaanmenon  
       
    • mieli jää päälle – ajatukset juoksevat, huomion jäämä estää rauhoittumisen. Valenssi (kiva vs. kurja) ei ratkaise, vaan tahti ja palaute: nopeat, yllättävät ärsykkeet nostavat kierroksia, mikä viivästyttää unta.  

    Keskittymiskyvyn heikkeneminen – ja “pelkkä puhelin pöydällä” 

    Meille monille niin tuttu ilmiö, johon liittyy myös vaikeutta ylläpitää pitkäjänteistä huomiota. Moni tunnistaa tämän värinän. Et kuule ääntä etkä tunne tärinää, mutta huomio värisee kohti puhelinta. Tai tuntee värinän taskussaan, kuin puhelin soisi. Se riittää – ei tarvita käyttöä, pelkkä mahdollisuus käyttöön vie osan työmuistista. 

    Useat kokeelliset tutkimukset ovat havainneet, että pelkkä älypuhelimen läsnäolo pöydällä voi heikentää työmuistia ja suoriutumista. Puhelin luo ulkopuolelleen tietynlaisen piippauspotentiaalin, joka “varaa” osan kognitiivisista resursseista. Toisaalta meta-analyysitasolla näyttö on osin ristiriitaista: vaikutusta on joissakin asetelmissa, mutta ei kaikissa – mikä korostaa yksilö- ja kontekstieroja. Turvallinen nyrkkisääntö keskittymiselle on silti: puhelin pois näkyvistä, ei vain äänettömälle.  

    Sosiaalisissa tilanteissa olemisessa, niin kotona kuin työssä, taukojen tarkoitus on tukea ja lisätä ajattelua. Ei luoda lisää mahdollisuuksia selata ja virittyä johonkin muuhun. 

    Tarkkaavuuden haasteiden kasvu väestössä 

    Tilastot viittaavat siihen, että tarkkaavuuden ja ADHD-diagnoosien määrät ovat kasvaneet useissa maissa – myös Suomessa. Esimerkiksi valtakunnallinen kohorttitutkimus raportoi uusien ADHD-diagnoosien kaksinkertaistuneen Suomessa vuosina 2020–2022, ja THL:n tuore tilastokatsaus kuvaa poikien (7–12 v) ADHD-diagnoosien yleistymistä viime vuosina. Ajattelen, että meidän ammattilaisten ja perheiden kanssa työskentelevien on hyvä rohkeasti tukea ihmisiä tässä ja auttaa arjen rakenteiden säätämisessä ja kehittämisessä suotuisampaan suuntaan.  

    On aiheellista pohtia, miten brain rot linkittyy tarkkaavuuden ja keskittymisen haasteiden yleistymiseen. ADHD-diagnoosit ovat lisääntyneet, mutta myös ilman diagnoosia moni kokee vaikeuksia keskittyä, suunnitella ja rauhoittua. Digitaalinen ympäristö, kuten ympäristö muutenkaan missä elämme ei ole neutraali – se muokkaa aivoja. 

    Brain rot ja hermostollisesti herkemmät  

    Joillekin hermosto syttyy nopeammin ja sammuu hitaammin. Tätä voi kutsua hermostolliseksi herkkyydeksi. Tällöin aistit ottavat enemmän sisään, ärsykkeet tuntuvat voimakkaammin, vire nousee herkästi ja palautuminen vaatii aikaa. Se ei ole vika, vaan ominaisuus  ja sillä on paljon vahvuuksia (tarkkanäköisyys, vivahteiden taju, syvällinen ajattelu). Brain rot koskettaa kuitenkin herkempiä usein eri tavalla: kynnykset ovat matalammat ja piikit korkeammat. Lyhyt, nopeasti palkitseva sisältö nostaa kierroksia heille jopa silloin, kun muille se on “vain kevyt tauko”. 

    Työpäivän loppuun varattu raportti kuihtuu mikroskrollien sarjaksi, koska hermosto reagoi jokaisen pienen yllätyksen äärellä kuin se olisi merkittävä signaali, jotain innostavaa tulossa. Illalla hyvän mielen klipit eivät laske vaan nostavat virettä pykälällä, minkä takia nukahtaminen viivästyy tai vaikuttaa yön unenlaatuun. Kotona lapsi (tai aikuinen) voi kokea lyhyiden videoiden rytmin “liian nopeana” ja toisaalta olla niissä silti kiinni, koska jokainen pieni palkinto tuntuu voimakkaalta. Aivo ja mieli haluaa toiston, ja toisaalta keho väsyy toistosta. 

    Herkälle hermostolle kuormitusta ei tee vain synkkä uutinen, vaan myös söpö lemmikki, inspiroiva treenivinkki, täydellinen keittiöremontti. Valenssi (kiva vs. kurja) ei ratkaise, vaan kiihtymys ja rytmin tiheys. Kun hermosto toimii valmiustilassa, hyvänkin sisällön mikropalkinnot pitävät sen siellä. Seurauksena on sirpaleinen olo: pää käy kuumana, mutta syvä ajattelu ei taitu. 

    Hyvä uutinen on, että ympäristöä voi säätää, eikä tarkoitus ole kieltää herkkyyttä tai tekniikkaa – päinvastoin, suojella vahvuuksia. Ammattilaisen työssä tämä tarkoittaa, että herkkyys sanoitetaan vahvuutena, joka tarvitsee oikean ympäristön. Perheiden kanssa keskitytään rytmiin, ei pelkkiin sääntöihin: laiteparkki olohuoneessa, yhteinen “hidas ilta” mahdollisimman monesti viikossa, ja nuorelle sovitaan selkeät ymmärrettävät toimintatavat älylaitteiden kanssa.  

    On tärkeää muistaa, että herkkä hermosto tuo mukanaan supervoimia. Kykyä huomata pieniä muutoksia, sanoittaa tunnelmaa, aistia, milloin jokin on olennaista. Kun suojaat nuo kyvyt turhalta ärsyketulvalta, ajattelu syvenee ja yhteys toisiin vahvistuu. Brain rot ei ole herkille “pahempi kohtalo”, vaan selkeämpi kutsu säätää ympäristöä fiksusti. Kun säädät päivän rytmiä, ruutujen määrää ja iltarutiineja hermostollesi sopiviksi, lyhyet sisällöt eivät enää vie sinua mennessään. Ne alkavat tukea vahvuuksiasi, kuten kykyä keskittyä tärkeään, löytää merkityksiä ja rakentaa yhteyttä toisiin sen sijaan, että veisi niiltä tilaa.

    Brain rot kulttuurisena ilmiönä 

    Meemikulttuuri, ironia ja absurdius ovat tapoja käsitellä maailmaa, jossa informaatio on ylenpalttista ja tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Lyhyt formaatti tiivistää monimutkaisen tunnekokemuksen yhdeksi viittaukseksi.  

    • Osaa brain rot -ilmiöstä voidaan lukea myös vastareaktioksi tuottavuusnormeihin ja osallistumisen uudeksi lajiksi nuorilla (ks. Owens 2025). 
       
    • Tapa purkaa stressiä, olla ”lapsellinen” ja irrottautua jatkuvasta suorittamisesta. 
       
    • Yhteisöllinen kokemus, jossa sisäpiirin vitsit ja visuaaliset kielikuvat luovat yhteenkuuluvuutta. 

    Brain rot on siis osaltaan myös vastarintaa vakavuutta kohtaan – leikillisyys on ihmisen keino säädellä kuormaa ja kuulua johonkin. Ongelmia syntyy, jos kaikki muuttuu leikiksi. Tällöin syvä ajattelu ja pitkäjänteinen lohdun kokemus jäävät osin löytymättä. 

    Brain rot ja luovuus: tuhoaako vai synnyttääkö se jotain uutta? 

    Lyhytformaatti voi olla myös luovuutta tukevaa: uudenlaista inspiraatiota, oppimista, yhteisöjä ja synteesien luomista asioiden välillä dynaamisella tahdilla. Kysymys on lopulta toiminnan tarkoituksellisuudesta: mitä olen tekemässä, miksi, ja milloin lopetan. Kun kulutus muuttuu valinnaksi eikä virran viemäksi, lyhyt sisältö voi elää rinnakkain syvän kanssa – ja jopa johdattaa siihen (esim. lyhyt some → pitkä artikkeli → kirja).

    Oma luomistyöni perustuu tähän, kun usein inspiroidun sosiaalisesta mediasta näkemästäni ja haluan luoda tästä syväluotaavampaa sisältöä.  

    Kääntöpuoli on keskeneräisyyden kulttuuri. Kun palkinto tulee nopeasti, aloitusenergia kuluu pelkkiin startteihin. Työtä ei viedä loppuun, koska uutta on aina tarjolla. Huomaamatta siirrymme “ikuisen luonnoskirjan tilaan”, jossa ideat saavat kyllä ohuen muodon, mutta harjoittelu ja viimeistely jäävät ilman aikaa. Algoritmien logiikka suosii toistettavuutta ja turvallista muotoa – se houkuttelee samankaltaistamaan. Lopputulos voi olla tasapaksua huttua, kun kaikki näyttää vähän hyvältä, mutta mikään ei liiku syvälle. 

    Miten brain rotia voi ehkäistä tai tasapainottaa? 

    Digitaalinen paasto – kevyesti, toistuvasti 

    • Ilmoitusten nollaus: jätä päälle vain puhelut ja viestit ja jos jokin ihan välttämätön. 
    • Aikaikkunat: esim. 2 × 15 min/päivä lyhytvideoille ja ns skrollaamiselle 
    • Puhelin pois näkyvistä keskittymisen ajaksi (ei vain äänettömälle) – pelkkä läsnäolo voi syödä työmuistia. 

    Tietoinen sisällönkulutus 

    • Hidas media päivittäin: 20–30 min pitkää tekstiä/dokumenttia/kirjaa. Se “kouluttaa” takaisin syväkeskittymistä – vastavoima lyhytvideorytmille.  
    • Tarkoitus ennen avaamista: Miksi avaan? Mitä etsin? Milloin lopetan? Pieni suunnitelma vähentää imua. Opettaa huomaamisen taitoa, joka taas kehittää yhteyksiä aivojen etuosissa. 

    Pitkäkestoiset projektit 

    • Pidä elämässä käynnissä jotain, mikä ei palkitse heti: soittaminen, piirtäminen, tavoitteellinen (sopivan) juoksu/liikunta, puutyö, blogisarja. Kehollinen tai käsillä tekeminen palauttaa toisenlaisen rytmin. 

    Mediatietoisuus & algoritmien ymmärtäminen 

    • Ymmärrys lisää valtaa: algoritmi optimoi huomiota. Kun huomaat tämän, et ole sisällön vietävissä samalla tavalla. 

    Uni ensin 

    • Tunti ennen nukkumaanmenoa ruudut pois; makuuhuone ruuduttomaksi.  
    • Seuraa viikon ajan nukahtamisaikaa, heräilyjä ja aamuvirettä (0–10) – useimmat näkevät muutoksen 1–2 viikossa. 

    Lopuksi 

    Brain rot ei leimaa ihmistä, se nimeää ympäristön ja tottumusten yhteisvaikutuksen. Siksi ratkaisu löytyy harvoin tahdonvoiman kiristämisestä, ja useammin olosuhteiden säätämisestä. 

    Ilmiö näkyy työssä (keskeytykset, päätösväsymys, heikompi sitoutuminen), perheissä (säätelyn ja iltarutiinien takkuaminen) ja vastaanotoilla (uni, alakulo, ahdistus kietoutuvat arjen skrollirytmiin). Positiivista on, että pienet, toistuvat teot tuottavat usein tuntuvan eron 1–2 viikossa, kun niitä oikeasti kokeillaan ja seurataan. Käytännössä tämä tarkoittaa ilmoitusten siivousta, aikaikkunoita somelle, puhelinta pois näkyvistä keskittymisen ajaksi sekä hidasta mediaa (kuten tämä teksti) palauttamaan syvää rytmiä. 

    Ammattilaiselle kyse on rakenteiden ja arjen sisältöjen kirkastamisesta, sujuvamman rytmin luomisesta, mm. yhteiset pelisäännöt, selkeät kokeilut ja niiden systemaattinen seuranta -> mikä toimi, mitä säädetään, kokeillaan uudelleen. Kyse ei oikeastaan ole asioiden kieltämisestä, vaan uusien taitojen opettelusta. Tällöin arjen tempo rauhoittuu ja rajat tuntuvat helpotuksilta, eivät kielloilta. Säätelykyvyn haasteiden edessä tämä ei välttämättä ole helppoa, mutta se on välttämätöntä ja toisaalta tukee säätelyn kehittymistä, kun toiminnasta tulee tietoisempaa ja harkitumpaa.

    Brain rot ei ole vain meemisana, vaan peili, joka heijastaa digitaalisen arkemme haasteita ja kutsuu pysähtymään huomaamaan itseämme. Mitä aivoni tarvitsevat voidakseen hyvin ja ennen kaikkea, voidakseni ajatella, luoda, tuntea ja olla yhteydessä? Vastaamalla tähän arjen pienillä teoilla, nopea ja lyhyt sisältö lakkaa viemästä meitä mennessään ja saattaa alkaa palvella sitä, missä olemme parhaimmillamme.

    Lähteet 

    Auro, K., Holopainen, I., Perola, M., Havulinna, A. S. & Raevuori, A. 2024. Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder Diagnoses in Finland During the COVID-19 Pandemic. JAMA Network Open 7(6): e2418204. Viitattu 28.9.2025. https://doi.org/10.1001/jamanetworkopen.2024.18204 
     
    Berger, J. & Milkman, K. L. 2012. What Makes Online Content Viral? Journal of Marketing Research 49(2), 192–205. Viitattu 28.9.2025. https://doi.org/10.1509/jmr.10.0353 
     
    Dictionary.com. 2024. brainrot (Meaning & Origin). Viitattu 28.9.2025. https://www.dictionary.com/e/slang/brainrot/ 
     
    Gruber, M. J., Gelman, B. D. & Ranganath, C. 2014. States of Curiosity Modulate Hippocampus-Dependent Learning via the Dopaminergic Circuit. Neuron 84(2), 486–96. Viitattu 28.9.2025. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/25284006/ 
     
    Han, X., Huang, X., Qin, M., Zhao, S. & Zhou, R. 2024. Electronic Media Use and Sleep Quality: A Meta-analysis. Journal of Medical Internet Research 26: e48356. Viitattu 28.9.2025. https://www.jmir.org/2024/1/e48356/ 
     
    Hartanto, A., Yong, J. C. & Yang, H. 2024. The Effect of Mere Presence of Smartphone on Cognitive Performance: A Meta-Analysis. Technology, Mind and Behavior 5(1). Viitattu 28.9.2025. https://tmb.apaopen.org/pub/7np97zr5/download/pdf 
     
    Hughes, I. M., LaMothe, R. & Gino, F. 2024. Working, Scrolling, and Worrying: Doomscrolling at Work and Its Implications for Work Engagement. Computers in Human Behavior 154: 108239. Viitattu 28.9.2025. https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0747563223004818 
     
    Jiang, L., Ma, Y., Chen, Q. & Zhao, J. 2024. Short-Form Video Addiction and Adolescents’ Sleep Quality: The Mediating Role of Social Anxiety. BMC Psychology 12: 328. Viitattu 28.9.2025. https://bmcpsychology.biomedcentral.com/articles/10.1186/s40359-024-01865-9 
     
    Merriam-Webster. 2025. brain rot (Slang Dictionary). Viitattu 28.9.2025. https://www.merriam-webster.com/slang/brain-rot 
     
    Oxford University Press. 2024. Brain rot named Oxford Word of the Year 2024. Viitattu 28.9.2025. https://corp.oup.com/word-of-the-year/ 
     
    Owens, E. 2025. ‘It speaks to me in brain rot’: Theorising ‘brain rot’ as a Genre of Participation among Teenagers. New Media & Society. Early view. Viitattu 28.9.2025. https://journals.sagepub.com/doi/10.1177/14614448251351527 
     
    Sherman, L. E., Greenfield, P. M., Hernandez, L. M. & Dapretto, M. 2016. The Power of the Like in Adolescence: Effects of Peer Influence on Neural and Behavioral Responses to Social Media. Psychological Science 27(7), 1027–1035. Viitattu 28.9.2025. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC5387999/ 
     
    Shifman, L. 2013. Memes in Digital Culture. Cambridge, MA: MIT Press. Viitattu 28.9.2025. https://mitpress.mit.edu/9780262525435/memes-in-digital-culture/ 
     
    Skowronek, J., Schmid, S. & Kübler, A. 2023. The Mere Presence of a Smartphone Reduces Basal Cognitive Performance. Scientific Reports 13: 10554. Viitattu 28.9.2025. https://www.nature.com/articles/s41598-023-36256-4 
     
    Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 2025. Lasten ja nuorten ADHD-diagnoosien yleisyys 2023 (Tilastoraportti 4/2025). Viitattu 28.9.2025. https://www.julkari.fi/handle/10024/151005 
     
    Yan, T., Yang, Y., Zhang, Y., et al. 2024. Mobile Phone Short Video Use Negatively Impacts Attention Control and Self-Control. Frontiers in Psychology 15: 1352073. Viitattu 28.9.2025. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC11236742/ 

  • Mitä on pelko? – opitut pelot, kehon reaktiot ja turvan rakentaminen

    Mitä on pelko? – opitut pelot, kehon reaktiot ja turvan rakentaminen

    Johdatus tunteeseen, joka sekä suojaa että ohjaa 

    Pelko on osa meitä kaikkia. Se on yhdenlainen kehon hälytysjärjestelmä, joka yrittää pitää meidät turvassa jääden joskus päälle, kaventaen elintilaa ja ohjaa valintojamme huomaamattakin. Tämä teksti on johdatus pelkoon. Mistä se syntyy, miten sitä opitaan ja miten pelko voi myös näyttää suuntaa kohti merkityksellistä. Se saa inspiraatiota omista kokemuksista pelon kanssa elämisestä, kokemisesta, painimisesta ja silmiin katsomisesta. 

    Mitä on pelko?

    Pelko ei aina näyttäydy dramaattisena paniikkina tai kauhuna. Usein se hiipii arkeen huolena, jännityksenä, varovaisuutena tai ylivarovaisuutena. Se voi olla pelkoa epäonnistumisesta, hylätyksi tulemisesta, riittämättömyydestä tai kontrollin menettämisestä. 

    Moni meistä kantaa pelkoa mukanaan työpaikalle, ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen tai omaan kehoon. Pelko voi ohjata valintojamme huomaamatta ja se voi saada meidät välttelemään, mukautumaan tai ylisuorittamaan.  

    Lapsi jähmettyy pimeän kynnykselle, tai katsoo vanhempaansa tarkalla silmällä, kun aistii jotain olevan meneillään. Aikuinen katsoo työpaikkailmoitusta ja miettii, uskaltaako. Vanhempi pelkää, ettei riitä lapselleen, tai että toimii kuitenkin väärin. Parisuhteessa pelkään jääväni yksin. Pelko on universaali tunne, jonka muoto syntyy kokemuksistamme, ympäristöstämme ja ehkä myös aikaisemmilta sukupolvilta opittuna. Se syntyy myös tarinoista, joita kerromme itse itsellemme.  

    Se on yksi perustunteistamme. Se on biologinen ja psykologinen reaktio, joka auttaa meitä selviytymään uhkaavista tilanteista. Evoluution näkökulmasta pelko on ollut elintärkeä: se on saanut meidät pakenemaan vaaroja, varomaan petoja ja suojelemaan itseämme. Mutta nykyihmisen elämässä pelko ei enää rajoitu fyysisiin uhkiin. Se on siirtynyt myös sosiaalisiin, psykologisiin ja jopa abstrakteihin ulottuvuuksiin haastaen meitä ja hermostoamme monella tapaa. 

    Pelko ei ole vain tunne – se on myös viesti. Se kertoo meille, että jokin on tärkeää, että jokin on uhattuna, tai että jokin kaipaa huomiota. Eli jos pelko ei olekaan virhe, vaan viesti. Mitä se yrittää suojata? 

    Pelko kehossa – hermosto, amygdala ja stressireaktio 

    Pelko käynnistyy hermostossa nopeasti, usein ennen kuin ehdimme ajatella käynnistäen kehon puolustusjärjestelmän. Aivot, erityisesti mantelitumake (amygdala) tunnistavat uhan ja käynnistävät ”taistele, pakene tai jähmety” -reaktion. Valppaus herää. Adrenaliini ja kortisoli virtaavat, sydän alkaa hakata, hengitys kiihtyy, lihakset jännittyvät. Keho valmistautuu toimintaan.   

    Lyhyesti tämä on hyödyllistä, väistät auton, toimit ripeästi, asetat rajan. Haaste syntyy, kun järjestelmä herkistyy. Pitkittynyt kuormitus ja traumatisoituminen voivat virittää kehon ns. valmiustilaan, jossa rauhoittuminen on vaikeaa ja pienetkin ärsykkeet tulkitaan uhkaaviksi. 

    Pelon neurobiologia ei ole pelkästään aivojen asia vaan koko kehon kokemus. Kiertäjähermo (vagus), autonominen hermosto ja kehon sisäinen säätelyjärjestelmä osallistuvat kaikki siihen, miten pelko koetaan ja miten siitä palaudutaan.  

    Opitut pelot – miten pelkoja opitaan? 

    Pelot eivät synny tyhjästä. Ne rakentuvat kokemuksista, kasvatuksesta, kulttuurista ja ympäristöstä. Lapsuudessa opitut mallit, esimerkiksi vanhemman pelokkuus tai muut varhaiset kokemukset, voivat muovata sitä, mitä pidämme uhkana. 

    Mielenkiintoista on, että ihmisellä näyttää olevan rajallinen määrä herkkyyksiä pelolle valmiina. Osaan peloista on myös biologista valmiutta (’preparedness’), mutta oppiminen ja ympäristö muovaavat, mihin pelko kiinnittyy.Tällaisia ovat putoamiseen ja koviin ääniin liittyvät reaktiot. Suuri osa peloista on opittuja: 

    • Suora kokemus: jotain pelottavaa tapahtuu, ja keho muistaa. 
    • Mallista oppiminen: näen toisen pelästyvän ja opin, että “tämä on vaarallista”. 
    • Sanallinen tieto: “varo tuota” kerrottuna ja vältän ilman omaa kokemusta. 

    Myös kulttuuri, jossa elämme, muovaa pelkojamme. Moni ei pelkää niinkään epäonnistumista, vaan häpeää ja ulkopuolisuutta, jotka olemme oppineet liittämään epäonnistumiseen. Yksilökeskeinen kulttuuri onkin tänä päivänä hyve. Myös erilaiset käsitykset ja odotukset menestyksestä sekä onnellisuudesta voivat luoda pelkoa epäonnistumisesta, josta luulen kirjoittavani lisää jossain kohtaa. Usein nämäkin liittyvät varhaisiin kokemuksiimme, miten tulemme hyväksytyksi omassa yhteisössämme. 

    Osa peloista omaksutaan toisten kautta (havainnoimalla, sanoista ja vahvistamisesta), ja osa sammuu vähitellen turvallisessa vuorovaikutuksessa ja altistuksessa. Hermosto on muovautuva, joten turvasignaalit ja toistuvat, pienet askeleet opettavat uutta.

    Pelko ihmissuhteissa – sosiaalinen viittaus ja yhteissäätely 

    Ihmissuhteet ovat yksi iso pelon leikkikenttä. Pelkäämme hylkäämistä, torjuntaa, paljastumista, riitoja, läheisyyttä ja etäisyyttä. Pelko voi saada meidät vetäytymään tai takertumaan, kontrolloimaan tai miellyttämään. Lapsuudessa kokemukset virittävät meitä hienovaraisesti 

    Pieni lapsi katsoo vanhemman kasvoja kuin peiliä, tarkastellen onko jokin turvallista. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi viitteeksi – lapsi peilaa toisen tunnetilaa ja säätää omaa reaktiotaan sen mukaan. Vanhemman rauhallinen läsnäolo auttaa lasta säätelemään pelkoa, kun taas hätääntynyt viesti vahvistaa välttelyä tai jähmettymistä. Tämä ei ole vain kasvatuksellinen ilmiö, vaan syvästi biologinen – hermosto oppii turvaa toisen hermoston kautta. Se on yhteissäätelyä. 

    Sama mekanismi toimii aikuisillakin. Toisen ihmisen levollinen katse, äänen rytmi, hengityksen tempo ja läsnäolo voivat auttaa hermostoa rauhoittumaan. Tätä kutsutaan myös yhteissäätelyksi, ja se on keskeinen osa turvallista vuorovaikutusta. Kun toinen ihminen on säädelty, se tarjoaa meille mahdollisuuden säädellä itseämme – ei sanoilla, vaan olemuksella. 

    Yhteissäätelyä mallinnetaan myös terapiassa, mutta se ei kuulu vain hoitotilanteisiin. Se on osa kaikkia ihmissuhteita, kuten vanhemmuutta, ystävyyttä, parisuhdetta, työelämää. Siksi miellän sen yhdeksi merkittävimmistä työkaluista kaikille, jotka työskentelevät ihmisten kanssa. Kyky olla rauhallisesti läsnä toisen pelon äärellä ei vaadi ratkaisua.  

    Vanhemmuudessa ilmiö nousee erityiseen merkitykseensä. Tällöin tavoitteena EI ole poistaa pelkoa, vaan olla yhdessä pelon kanssa. Kun pelko tulee kannatelluksi eikä jätä yksin, se menettää voimaansa. Tämä on vanhemmuudessa syntyvää yhteissäätelyä, joka kantaa hetki hetkeltä ja tilanne kerrallaan kohti aikuisuutta. 

    Pelko ja trauma – miksi pelko jää päälle? 

    Jos pelko ei saa tulla näkyväksi, eikä sitä kohdata turvallisesti, se voi jäädä kehoon ja mieleen. Kroonistunut valppaus on tila, jossa hermosto ei enää palaudu – ihminen on jatkuvasti varuillaan, vaikka uhkaa ei olisi.  

    Elämänkokemukset, varhaiset pitkittyneet tai yksittäiset äkilliset sekä näiden yhdistelmät, voivat opettaa hermostolle, että maailma on pysyvästi vaarallinen. Tällöin uhkajärjestelmä reagoi yli, keho skannaa uhkaa taukoamatta ja mieli väsyy. Ylivalppaus, säpsähtely ja välttely eivät ole heikkoutta, vaan kehon ymmärrettäviä yrityksiä suojata meitä. Kroonistunut pelko ei ole tahdon asia, vaan se on hermoston tila, joka kaipaa turvaa ja säätelyä. 

    Hyvä uutinen on, että hermosto on muovautuva. Turvalliset suhteet, elämän ja arjen jäsennys, riittävä lepo ja suunnitelmallinen altistuminen voivat vähitellen opettaa kehoa toimimaan toisin. 

    Pelon kieli yhteiskunnassa – media, politiikka ja häpeän pelko 

    Pelko ei ole vain yksilön sisäinen kokemus, se on myös yhteiskunnallinen kieli. Yhteiskunnassa pelkoa käytetään joskus tiedostamatta, joskus tietoisesti. Pelko voi ohjata politiikkaa, mediaa, kulutusta ja sosiaalista kontrollia. Pelon tarinat voivat rajata, leimata ja eristää. Uhkakuvat, vastakkainasettelu ja “me vastaan te” -narratiivit myyvät. 

    Kun tunnistat, miten pelkoa käytetään argumenttina, et ole sen vietävissä yhtä helposti. Kenen pelko saa tilaa? Kenen kokemusta pidetään oikeutettuna? Kun pelkoa ei tunnisteta, se voi muuttua vihaksi, syrjinnäksi tai vallankäytöksi. Yhteiskunnallinen pelko ei ole vain yksilön asia, vaan se on yhteinen peili. Välillä onkin hyvä pysähtyä tarkastelemaan ja kysymään mielessään kenen kokemusta kuullaan ja kenen hyötyä pelko palvelee? 

    Pelko mahdollistajana – arvojen suunta, pienet askeleet ja pelon säätely 

    Pelolla ei tässä yhteydessä tarkoiteta esimerkiksi lapsen pelkoa suhteessa vanhempaansa eli pelkoa, joka syntyy turvattomuudesta tässä tärkeimmässä ihmissuhteessa.  

    Vaan tarkoitan pelkoa ilmiönä ja tunteena, joka nousee esiin silloin, kun jokin on meille tärkeää. Pelko osoittaa kohti arvoja, rajoja, haavoja tai toiveita. Aikuisessa ihmissuhteessa se voi kertoa, että jotain on nousemassa tarkastelun alle. Se kertoo, että jokin merkityksellinen on vaakalaudalla ja miten olemme lähellä jotain, joka koskettaa syvästi. 

    Rohkeus ei ole pelottomuutta, vaan kykyä toimia pelon kanssa. Se syntyy siitä, että pelkoa ei tarvitse torjua tai hävetä, vaan sen voi kohdata uteliaasti ja lempeästi. Pelon kohtaaminen ei tarkoita sen poistamista, vaan sen ymmärtämistä. Kun pelko saa tulla näkyväksi, se voi muuttua voimavaraksi – kompassiksi, joka ohjaa kohti merkityksellistä elämää. 

    Kolme kysymystä käytäntöön: 

    • Mitä pelko yrittää suojata minussa? 
    • Mikä olisi pienin mahdollinen askel kohti tärkeää? 
    • Kenen kanssa voin kantaa tätä, etten jää yksin? 

    Nämä kysymykset eivät ratkaise pelkoa, mutta ne voivat avata tilaa sen kanssa olemiselle. Ne voivat auttaa näkemään pelon ennemmin viestinä, kuin esteenä. 

    Yhteenveto – turvan tunne ja yhteys pelon vastavoimana 

    Pelkoa ei voi kytkeä pois, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja tunnistamaan sitä. Tulemaan tietoisemmaksi siitä. Pelko tarvitsee vastavoimakseen turvaa. Turva syntyy yhteydestä toiseen ihmiseen, omaan kehoon, luontoon, arvoihin, merkitykseen. Kun hermosto saa turvasignaaleja (katse, ääni, kosketus, hengityksen rytmi, ennakoitavuus), uhkajärjestelmä rauhoittuu ja tilaa avautuu uteliaisuudelle ja toiminnalle.  

    Pelon kanssa työskentely ei ole vain mielen harjoittelua. Se on myös kehollista säätelyä, turvan rakentamista ja yhteyden vahvistamista. Kun ihminen kokee olevansa turvassa, pelko saa tilaa tulla näkyväksi ja häivyttyä. Se jalostuu. 

    Yhteys ei tarkoita täydellistä ymmärrystä, vaan halua kohdata. Yhteys toisiin toimii reittinä kevyempään kokemukseen. Yksin pelko kasvaa, jaettuna se pienenee. 

    Lähteet 

    Adolph, K. E., Kretch, K. S. & LoBue, V. 2014. Fear of heights in infants? Current Directions in Psychological Science 23(1), 60–66. https://doi.org/10.1177/0963721413498895 
     
    Fullana, M. A., Harrison, B. J., Soriano-Mas, C., Vervliet, B., Cardoner, N., Àvila-Parcet, A. & Radua, J. 2018. Fear extinction in the human brain: A meta-analysis of fMRI studies in healthy participants. Neuroscience & Biobehavioral Reviews 88, 16–25. https://doi.org/10.1016/j.neubiorev.2018.03.002 
     
    Gibson, E. J. & Walk, R. D. 1960. The “visual cliff”. Scientific American 202(4), 64–71. (Artikkeliesittely: https://www.scientificamerican.com/article/the-visual-cliff/ 
     
    King, N. J., Gullone, E. & Ollendick, T. H. 1998. Etiology of childhood phobias: Current status of Rachman’s three pathways theory. Behaviour Research and Therapy 36(3), 297–309. https://europepmc.org/article/med/9642849 
     
    Kostøl, E. M. F. & Kovač, V. B. 2023. Co-regulation in dyadic parent–child relationships: From chaos to calm. Early Child Development and Care 193(11–12), 1620–1630. https://doi.org/10.1080/03004430.2023.2220535 
     
    Li, Y., Zhi, W., Qi, B., Wang, L. & Hu, X. 2023. Update on neurobiological mechanisms of fear: Illuminating the direction of mechanism exploration and treatment development of trauma and fear-related disorders. Frontiers in Behavioral Neuroscience 17, 1216524. https://doi.org/10.3389/fnbeh.2023.1216524 
     
    Marin, M.-F., Bilodeau-Houle, A., Morand-Beaulieu, S., Brouillard, A., Herringa, R. J. & Milad, M. R. 2020. Vicarious conditioned fear acquisition and extinction in child–parent dyads. Scientific Reports 10(1), 17130. https://doi.org/10.1038/s41598-020-74170-1 
     
    Öhman, A. & Mineka, S. 2001. Fears, phobias, and preparedness: Toward an evolved module of fear and fear learning. Psychological Review 108(3), 483–522. https://doi.org/10.1037/0033-295X.108.3.483 
     
    Phelps, E. A. & LeDoux, J. E. 2005. Contributions of the amygdala to emotion processing: From animal models to human behavior. Neuron 48(2), 175–187. https://doi.org/10.1016/j.neuron.2005.09.025 
     
    Porges, S. W. 2022. Polyvagal Theory: A science of safety. Frontiers in Integrative Neuroscience 16, 871227. https://doi.org/10.3389/fnint.2022.871227 
     
    Quirk, G. J. & Mueller, D. 2008. Neural mechanisms of extinction learning and retrieval. Neuropsychopharmacology 33(1), 56–72. https://doi.org/10.1038/sj.npp.1301555 
     
    Rachman, S. 1977. The conditioning theory of fear-acquisition: A critical examination. Behaviour Research and Therapy 15(5), 375–387. https://doi.org/10.1016/0005-7967(77)90041-9 
     
    Radua, J., Mataix-Cols, D., Fullana, M. A., Albajes-Eizagirre, A., Harrison, B. J. ym. 2025. Neural correlates of human fear conditioning and sources of variability in 2199 individuals. Nature Communications 16, s41467-025-63078-x. https://www.nature.com/articles/s41467-025-63078-x 
     
    Shin, L. M. & Liberzon, I. 2010. The neurocircuitry of fear, stress, and anxiety disorders. Neuropsychopharmacology 35(1), 169–191. https://doi.org/10.1038/npp.2009.83 
     
    Skversky-Blocq, Y., Shechner, T. & Haaker, J. 2021. Watch and learn: Vicarious threat learning across human development. Brain Sciences 11(10), 1345. https://doi.org/10.3390/brainsci11101345 
     
    Sorce, J. F., Emde, R. N., Campos, J. J. & Klinnert, M. D. 1985. Maternal emotional signaling: Its effect on the visual cliff behavior of 1-year-olds. Developmental Psychology 21(1), 195–200. https://doi.org/10.1037/0012-1649.21.1.195