“Mutta eihän mua kukaan lyönyt tai mitään”

Tämän lauseen kuulen usein, kun ihmiset pohtivat lapsuuttaan ja miten tavallinen se oli. Emotionaalinen laiminlyönti ei näy mustelmina. Se ei ole huutoa eikä aina hylkäämistäkään. Se näkyy tyhjyytenä. Katse, vastaus ja tunne jäävät usein ilman vastausta. Se voi muodostua näkymättömäksi haavaksi, joka jättää kehon varuilleen jopa loppuelämäksi näkyen aikuisiän suhteissa muihin ja itseen.  

Avaan tekstissä tätä ilmiötä, joka usein jää piiloon myös ihmiseltä itseltään. Siitä on jostain syystä vaikeaa puhua ja hankala tunnistaa, vaikka sen vaikutukset tuntuvat kehossa, ihmissuhteissa ja omassa sisäisessä maailmassa. Tekstin ei ole tarkoitus hakea syyllisiä, vaan kutsua uteliaisuuteen ja lopulta yhteyteen. 

Kirjoitus käynnistää samalla useampiosaisen artikkelisarjan emotionaalisesta laiminlyönnistä ilmiönä sekä sen vaikutuksista eri elämän osa-alueisiin ja ihmissuhteisiin, syyllisyyteen ja korjaamiseen. Teksti koskettaa myös mentalisaatiota, vaikka sitä ei vielä varsinaisesti aiheena käsitellä. Heräämme kiinnostumaan, mitä tapahtuu itsessäni ja mitä toisessa. Lopussa on vielä muutama harjoitus emotionaalisen turvan tueksi. 

Mitä emotionaalinen laiminlyönti on? 

Emotionaalinen laiminlyönti tarkoittaa, että lapsen tunteita ei huomioida, peilata tai kohdata. Se ei ole sama kuin tunteiden kieltäminen, vaan se on tunteiden ohittamista. Lapsi jää yksin tunteidensa kanssa, ilman peiliä, ilman vastetta. 

Hermosto ei tällöin saa viestiä: “Tämä tunne on ok ja et ole sen kanssa yksin.” Sen sijaan keho oppii, että tunteet ovat yksityisiä, ehkä jopa vaarallisia. Sen voisi ajatella myös olevan oman lapsen tunteiden pelkäämistä ja kavahtamista, jolloin lapsen tunteet muuttuvat sietämättömiksi. Kun tunteet muuttuvat sietämättömiksi ja jäävät ilman peiliä, säätely jää yksin lapsen hermoston tehtäväksi. Tämä on tehtävä, johon lapsen keho ei ole vielä valmis. 

Emotionaalinen laiminlyönti on ennen kaikkea jonkin puuttumista. Pienet hetket, joissa lapsen sisäinen kokemus jää vaille vastetta: itku, jota ei kukaan nimeä; ilo, johon ei vastata; pelko, joka ohitetaan neuvoilla. Eli tällöin lapsen tunteita ei kannatella ja opeteta säätelemään. 

Meitä ei auta etsiä yhtä isoa tehtyä virhettä tai vahingoittavaa tapahtumaa, vaan huomata toistuvuus. Laiminlyönti syntyy monista pienistä ohi menevistä hetkistä, ei yhdestä teosta. Mikä tässä on lohdullista, niin juuri pienet hetket ovat myös tie takaisin. 

Kiintymyssuhde ja kehityksellinen trauma 

Kun kompassi hajoaa. Turvallisessa suhteessa aikuinen vastaa tunteeseen ennakoitavasti: näen, nimeän, kannan. Kun vastaus on epätasaista tai usein poissa, lapsi oppii pärjäämään yksin (välttely) tai takertumaan (ristiriitaisuus).

Emotionaalinen laiminlyönti liittyy useimmiten välttelevään tai ristiriitaiseen kiintymyssuhdemalliin. Toistuva vaillejääminen voi kuitenkin itsessään olla pelottavaa, kun lapsi jää yksin hädän kanssa. Kun tämä turvattomuus yhdistyy kaoottisiin tai pelottaviin tilanteisiin, voi syntyä myös jäsentymättömyyttä. Kiintymyssuhteita kuvaan yksityiskohtaisemmin omassa artikkelissaan.

Pelko on subjektiivinen kokemus. Se tarkoittaa ihmisen omaa, henkilökohtaista ja sisäistä tapaa kokea ja tulkita asioita, miltä maailma tuntuu juuri hänelle, hänen näkökulmastaan.

Jäsentymätön kiintymyssuhde taasen saattaa syntyä, kun turva ja uhka sekoittuvat. Tällöin aikuinen voi olla samaan aikaan tärkein turva ja pelon lähde, tai hän on tavoittamattomissa juuri silloin kun lasta pelottaa. Lapsi ei osaa ennakoida onko kohtaaminen pelottava vai lohduttava.

Hermosto jää ristiriitaan kuvatusta kiintymyssuhteesta huolimatta. Riski turvattoman kiintymyssuhteen syntymiseen syntyy edellä kuvatuissa olosuhteissa, eli kaikki laiminlyönti ei johda jäsentymättömyyteen automaattisesti. Myös suojaavilla tekijöillä on vaikutusta. 

Ristiriita jättää jäljen. Tällöin keho ja mieli eivät löydä johdonmukaista tapaa säädellä. Aikuisuudessa tämä voi tuntua nopeina siirtyminä ylikierroksilta lamaantumiseen, ristiriitaisena läheisyyden tarpeena ja vaikeutena pukea kokemus sanoiksi etenkin kuormituksessa. Se voi ilmetä vaikeutena luottaa tai tarpeena kontrolloida ympäristöä, jotta sisäinen kaaos pysyy hallinnassa. Ennen kaikkea se näkyy vaikeutena säädellä itseään ja toimintaansa. 

Jos vaillejääminen ja turvattomuus ovat olleet toistuvia varhaisissa ihmissuhteissa, saattaa kuulla termin kehityksellinen trauma. Se ei ole yksi tapahtuma, vaan ympäristö, jossa yhteys ja säätely jäivät liian usein ilman tukea. Se on arjen rytmin, yhteyden ja ennakoitavuuden puuttumista. Se on sitä, että lapsi ei tiedä, mitä odottaa – ja siksi odottaa pahinta. Emotionaalinen laiminlyönti on yksi keskeinen reitti tähän. Palaan aiheeseen omassa artikkelissaan myöhemmin käsitellen mitä se on, miten se näkyy ja miten toipumista tuetaan. 

Neglect of neglect – miksi ilmiö jää usein huomaamatta? 

On helpompi puhua siitä, mitä on tapahtunut, kuin mitä ei ole tapahtunut. Emotionaalinen laiminlyönti on erityinen siksi, että se ei näy. Se ei jätä jälkiä, joita voisi osoittaa. Moni ei tiedä kokeneensa sitä, koska mitään “ei tapahtunut”. Mutta juuri se on ongelma, kun jotain jäi puuttumaan, ei tapahtunut. 

Kulttuurissamme pärjääminen on hyve, ja tunteista vaikeneminen tuntuu luonnolliselta. Siksi laiminlyönti naamioituu “normaaliksi arjeksi”. Vanhemmassa tämä herättää helposti syyllisyyden piston, että miten on tehnyt väärin. 

Tällaista ilmiötä kutsutaan “neglect of neglect” – laiminlyönnin laiminlyönti. Koska ei ole tapahtumaa, ei ole tarinaa. Koska ei ole kipua, ei ole oikeutusta. Mutta hermosto muistaa, ettei ollut peiliä, ei ollut vastetta, aikuiset eivät jaksaneet kannatella ikävää oloa ja sanoneet, että se on ok.  

”En ollut kenellekään ongelma, mutta en kokenut, että ketään olisi kovasti kiinnostanutkaan, mitä ajattelen.” 

Vanhemman syyllisyys 

Syyllisyys voi toimia kompassina, ei pelkästään tunteena, joka pitää poistaa, vaan merkkinä siitä, että yhteys on tärkeä. Syyllisyys voi tuntua musertavalta, mutta se ei ole tuomio, vaan kutsu uteliaisuuteen sille, mitä lapseni on ehkä jäänyt vaille. Syyllisyys onkin hyvä nähdä inhimillisenä väylänä yhteyden korjaamiseen. 

On tärkeää muistaa, että kukaan ei ole täydellinen vanhempi. Moni on tehnyt parhaansa niillä eväillä, joita itselle on annettu. Emotionaalinen laiminlyönti ei ole tietoista, vaan se voi olla seurausta omasta historiasta, uupumuksesta tai siitä, ettei kukaan koskaan opettanut, miten tunteita kohdataan. Se voi olla myös ylisukupolvista liittyen vanhemman omiin selviytymiskeinoihin, joita voi onneksi opetella tunnistamaan ja muotoilemaan uudelleen.  

On edelleen tärkeää huomioida, että lapsi ei tarvitse täydellisyyttä, vaan toistoa: katse, utelias kysymys, viipyminen vierellä, pieni paluu hetkeen, joka meni ohi.  
 

”Huomasin, etten äsken kuunnellut sinua kunnolla. Yritetään vielä, kerro lisää.” 
 

Hermosto on joustava. Yhteys voi rakentua uudelleen. Pienet hetket, joissa lapsi – tai aikuinen lapsi – tulee nähdyksi, voivat korjata enemmän kuin suuret puheet. Syyllisyys ei ole este, vaan mahdollisuus pysähtyä ja kysyä: “Mitä tarvitaan juuri nyt?”  

Kun huomaat sanovasi “tehdään uudestaan, kuuntelen nyt”, jokin sisällä alkaa järjestyä uudelleen pala kerrallaan. Myös me aikuiset tarvitsemme toistoa. 

Ammattilaisen näkökulma laiminlyöntiin 

Emotionaalisesta laiminlyönnistä puhuminen haastaa myös ammattilaisen, koska puhumme jonkin puuttumisesta emmekä näkyvästä teosta. Kun mitään konkreettista ei “tapahdu”, syntyy helposti tarve tarttua diagnoosiin, ohjeisiin tai kiirehtiä ratkaisuun. 

Vanhemman syyllisyys on vaikea aihe, jota meidän ammattilaistenkin on välillä hankala käsitellä ja kohdata, saati tunnistaa. Vanhemman syyllisyys herättää epämukavuutta, jolloin se kysyy herkkyyttä ammattilaisen omalle sisäiselle kokemukselle, ei vain reagoimista asiakkaan näkyvälle käyttäytymiselle.  

Kun vanhemmassa nousee syyllisyys, se voi herättää meissä auttamishätää: pelkoa, että sanoilla satutamme, halua pehmentää liikaa tai vaihtaa aihetta. Nämä ovat ymmärrettäviä suojareaktioita ja juuri siksi meidän on osattava pysähtyä myös itsemme äärelle. 

Ammattilaisen työ on pitää “mieli mielessä” kahteen suuntaan: vanhemman ja omansa. Kun tunnistaa omat suojareaktionsa, tilaa avautuu vanhemman syyllisyydelle ilman, että sitä pitää kiirehtiä pois. 

Auttamistyön kannalta tämä on tärkeä aihe ja iso aihe, kun puhutaan yhteyden uudelleenluomisen vastuunjaosta ja terveestä syyllisyydestä. Koitan kuitenkin malttaa pitää tekstin sopivan lyhyenä. Tulen tekemään näihin teemoihin liittyen oman artikkelinsa. 

Mitä hermosto tarvitsee ja miten yhteyttä rakennetaan uudelleen? 

Turvaa ei rakenneta pelkillä sanoilla, vaan suhteilla, rajoilla ja rytmeillä. Hermosto kaipaa kolmea asiaa: 

• Yhteys: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, myös silloin kun olemme keskeneräisiä. 

• Rytmi: toisteisuus, joka antaa keholle ennakoitavuutta (uni, ravinto, liike, pysähtyminen). 

• Ennakoitavuus: sopivasti rajoja ja rutiineja; mitä vähemmän arvaamattomuutta, sitä enemmän kapasiteettia säätelyyn. 

Aloita siitä, missä juuri nyt olet. Yhteys ei synny tempuista, vaan hetkistä, joissa olemme läsnä. Kun olet toisen kanssa – tai itsesi kanssa – kokeile uteliaisuutta ennen asioiden ratkaisemista tai vastaamista. “Miltä tämä tuntuu? Mitä tässä tapahtui minulle/meille?” Usein jo kysymys tekee tilaa. 

Seuraava askel on tunteen hetken kestäminen. Hiljaisuuskin on yhteyttä, jos sen kannattelee. Kolme rauhallista hengitystä yhdessä (tai itseä varten) riittää usein laskemaan kierroksia, jotta sanat voivat järjestyä. Vasta sitten on tarve neuvoille, toimintasuunnitelmille tai rajoille. 

Yhteys syvenee palaamalla. Jos hetki meni ohi, yhteys ei ole pilalla – siihen voi palata: “Mietin äskeistä. Haluaisin kuulla vielä, mitä sinussa liikkui.” Sama toimii myös sisäisesti: “Huomasin, että ohitin tunteeni äsken. Pysähdytään nyt.” Paluu ja korjaus rakentavat luottamusta varmemmin kuin täydellinen suoritus. 

Kun nämä mikrohetket toistuvat, syntyy rytmi: ennakoitavuus, jossa mieli ja keho oppivat, että tilaa on. Ytimeen kiteytyy viesti, joka kantaa sekä suhteissa että omassa arjessa: olen tässä – en ole yksin. 

Et ole emotionaalinen laiminlyönti 

Se ei määritä ketään pysyvästi, se ei ole identiteetti, vaan kokemus. Se on ilmiö, joka jää usein huomaamatta ja sitä voi oppia tunnistamaan. Kun sen näkee, voi alkaa rakentaa uutta. Hermosto oppii koko elämän ajan. Yhteys voi syntyä uudelleen ja uudelleen katse, oivallus ja henkäys kerrallaan. 

Jos tämä teksti herätti sinussa ajatuksia, tunteita tai kysymyksiä, olet tervetullut tutkimaan niitä kanssani. Voit tulla yksin tai yhdessä. Turvan tunne ei kuitenkaan ole yksin itsestä kiinni, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen.   

---

Harjoituksia emotionaalisen turvan tueksi 

Tunteen tunnistaminen 

Pysähdy kerran päivässä ja kysy: 

• “Miltä minusta tuntuu juuri nyt?” 
• “Mikä tarve voisi olla tämän tunteen alla?” 

Rytmin luominen 

Valitse yksi pieni toistuva hetki päivään: 

• Lasillinen vettä. 
• Kolme hidasta uloshengitystä. 
• Jokin musiikki aamuisin. 

Yhteyden mikrohetki 

• Katso toista lempeästi 
• Nimen sanominen kutsuu toisen näkyväksi. 
• Tee yksi konkreettinen huomio tai kiinnostu: “Mitä mietit nyt?” ”Minulle näyttää, että olet kiireisen oloinen?” 

Ei neuvoa, ei ratkaisua – vain yhteyden luominen. Tärkeintä ei ole täydelliset sanat, vaan tapa olla toisen kanssa. Usein jo se, että joku pysähtyy ja sanoo “Huomaan sinut”, riittää aktivoimaan hermoston turvajärjestelmän. 

---

Lähteet

Ainsworth, M. D. S.; Blehar, M. C.; Waters, E. & Wall, S. 1978. Patterns of Attachment: A Psychological Study of the Strange Situation. Hillsdale (NJ): Lawrence Erlbaum Associates. Viitattu 28.8.2025. https://doi.org/10.4324/9781315802428 

Cassidy, J. & Shaver, P. R. (toim.) 2016. Handbook of Attachment (3. painos). New York: Guilford Press.  

Feldman, R. 2017. The neurobiology of human attachments. Trends in Cognitive Sciences, 21(2), 80–99. Viitattu 28.8.2025 https://doi.org/10.1016/j.tics.2016.11.007 

Isosävi, S; Ruismäki, M & Kaunisto, S-L. 2024. Traumatisoituminen ja perhesuhteet. Traumaterapiakeskus. 

Klaavu, J. 2023. Lapsuuden kehityksellinen trauma. Helsinki: Viisas elämä. 

McLaughlin, K. A. & Sheridan, M. A. 2014. Dimensions of early experience and neural development: Deprivation and threat. Trends in Cognitive Sciences, 18(11), 580–585. https://doi.org/10.1016/j.tics.2014.09.001 

Main, M. & Solomon, J. 1990. Procedures for identifying infants as disorganized/disoriented during the Ainsworth Strange Situation. Teoksessa Greenberg, M. T.; Cicchetti, D. & Cummings, E. M. (toim.) Attachment in the Preschool Years: Theory, Research, and Intervention, 121–160. Chicago: University of Chicago Press. Viitattu 28.8.2025. https://press.uchicago.edu/ucp/books/book/chicago/A/bo3774473.html. University of Chicago Press 

Norman, R. E.; Byambaa, M.; De, R.; Butchart, A.; Scott, J. & Vos, T. 2012. The long-term health consequences of child physical abuse, emotional abuse, and neglect: A systematic review and meta-analysis. PLOS Medicine, 9(11), e1001349. https://doi.org/10.1371/journal.pmed.1001349 

Punkanen, M. 2025. Traumatisoitunut keho ja mieli. Tuuma. 

Rautkallio, A-M. 2024. Vakauttava pari- ja perheterapia: kurssiaineisto. Ei julkinen lähde. 

Sinkkonen, J. 2019. Kiintymyssuhteet elämänkaaressa. Duodecim. 

Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) 2024. Lapsiin kohdistuva väkivalta ja sen ehkäiseminen. Viitattu 28.8.2025. https://stm.fi/lapsiin-kohdistuva-vakivalta-ja-sen-ehkaiseminen.  

Suomen mentalisaatioinstituutti. 2024. Mentalisaatio. https://www.mentalisaatio.fi/mentalisaatio/ 

Teicher, M. H. & Samson, J. A. 2016. Annual Research Review: Enduring neurobiological effects of childhood abuse and neglect. Journal of Child Psychology and Psychiatry, 57(3), 241–266. https://doi.org/10.1111/jcpp.12507 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2024. Lapsiin kohdistuva väkivalta. Viitattu 28.8.2025. https://thl.fi/aiheet/vakivalta/eri-ryhmat-ja-vakivalta/lapsiin-kohdistuva-vakivalta.  

THL – Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (Koodistopalvelu) n.d. ICD-10 Z62.4 – Lapsen emotionaalinen laiminlyönti. Viitattu 28.8.2025. https://koodistopalvelu.kanta.fi/codeserver/pages/code-view-page.xhtml?classificationType=1&conceptCodeKey=100064996&hierarchyView=true 

Terveyskirjasto (Duodecim) 2024. Kiintymyssuhteet ja kiintymyssuhdemallit. Viitattu 28.8.2025. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01359 

Tronick, E. Z.; Als, H.; Adamson, L.; Wise, S. & Brazelton, T. B. 1978. The infant’s response to entrapment between contradictory messages in face-to-face interaction. Journal of the American Academy of Child Psychiatry, 17(1), 1–13. https://doi.org/10.1016/S0002-7138(09)62273-1 

Tronick, E. Z. 2007. The Neurobehavioral and Social-Emotional Development of Infants and Children. New York: W. W. Norton & Company. Viitattu 28.8.2025. https://wwnorton.com/books/9780393705171 

Van der Kolk, B. 2024. Jäljet kehossa — Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla (suom. T. Hartikainen). Helsinki: Viisas Elämä.  

Yhdistys MLL – Mannerheimin Lastensuojeluliitto n.d. Lapsen ja vanhemman varhainen vuorovaikutus. Viitattu 28.8.2025. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/vanhemmuus-ja-kasvatus/lapsen-ja-vanhemman-varhainen-vuorovaikutus