Ville Orell

Terapeuttisi Turussa

Avainsana: Mentalisaatio

  • Systeeminen ajattelu – ihminen ei ole koskaan yksin

    Systeeminen ajattelu – ihminen ei ole koskaan yksin

    Kun katsomme ongelmaa vain yhdestä kulmasta, se näyttää helposti joko liian yksinkertaiselta tai liian monimutkaiselta. Kun käännämme katsetta suhteisiin, ympäristöön ja elämään, alkaa tilanne näkyä uudella tavalla. 

    Systeeminen ajattelu tarkoittaa, että ihmistä ja ilmiötä ei ymmärretä irrallaan, vaan suhteissa olevaksi ja elämässä koettavaksi. Arjen vuorovaikutus, perheen ja koulun rajapinnat, talouden ja terveyden risteyskohdat, sekä ammattilaisten välinen yhteistyö muodostavat kokonaisuuden, joka joko kuormittaa tai kannattelee. Systeemisyys ei syrjäytä yksilöä tai diagnoosia, vaan asettaa ne oikeaan mittakaavaan. Tässä artikkelissa pohdin, mitä systeemisyys antaa ihmis- ja auttamistyöhön ja miten se saattaa välillä haastaakin yksilö- ja diagnoosikeskeistä ajattelua. 

    Otsikko saattaa jo saada ärsyyntymään. Onhan joku aina yksin ja yksinäinen. Mutta tässä ei olekaan kyse siitä. Jokainen on kuitenkin aina osa jotain verkkoa, kuten järjestelmätason systeemi. 

    Systeemisyys ja holistisuus kävelevät käsikynkkää 

    Systeeminen ajattelu muistuttaa meitä katsomaan ihmistä suhteissaan ja verkostoissaan. Holistinen lähestymistapa puolestaan laajentaa katsetta vielä kokonaisvaltaisemmin huomioiden ihmisen kehollisuuden, mielen, tunteet, ihmissuhteet ja ympäristön osana samaa kudosta. Käytännön työssä nämä limittyvät. Kun autamme perhettä arjen rytmin rakentamisessa, tuemme yhtä aikaa hermoston säätelyä, ihmissuhteiden laatua ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Koitan pitää systeemisen ajattelun tämän kirjoituksen pääaiheena, mutta hermoston, itse- ja kanssasäätelyn huomioimisen tärkeyden vuoksi, se sujahtaa tähänkin kirjoitukseen luontevasti. 

    Mitä systeemisyys ja systeeminen ajattelu on? 

    Systeemiteorian juuret ulottuvat 1900-luvun puoliväliin, jolloin tutkijat kuten Gregory Bateson ja Salvador Minuchin alkoivat tarkastella perheitä ja yhteisöjä järjestelminä. He havaitsivat, että yksilön käyttäytyminen ei ole irrallista, vaan sidoksissa siihen, miten koko systeemi toimii. 

    Systeemissä jokainen osa vaikuttaa toiseen. Kun yksi perheenjäsen reagoi tietyllä tapaa, se vaikuttaa koko perheen dynamiikkaan. Kun työpaikalla ilmenee konflikti, se ei ole vain yksittäisten ihmisten välinen ongelma, vaan heijastuma koko organisaation vuorovaikutuskulttuurista. Myös kun perheenjäsen sairastuu tällä on vaikutus koko systeemiin. 

    Arkinen esimerkki: lapsen käytös koulussa 

    Kuvitellaan tilanne, jossa opettaja on huolissaan oppilaan levottomasta käytöksestä. Yksilökeskeinen lähestymistapa voisi keskittyä lapsen diagnoosiin tai kurinpidollisiin toimiin. Systeeminen näkökulma sen sijaan voisi miettiä asioita tällaisesta näkökulmasta: 

    • Miten lapsen ja opettajan välinen suhde toimii? 
    • Miten lapsi voi kotona? 
    • Onko perheessä stressiä tai muutoksia? 
    • Miten koulun ilmapiiri tukee oppimista? 

    Tämä ei tarkoita, että yksilön tarpeet unohtuvat – päinvastoin. Systeeminen ajattelu auttaa ymmärtämään, miksi yksilö toimii tietyllä tavalla tietyssä kontekstissa. 

    Käytännön työssä tulee aika-ajoin vastaan tilanteita, kun vaikkapa perheen vanhemmille on tullut avioero. Tämä voi äkkiseltään vaikuttaa olevan vain aikuisiin vaikuttava asia, vaikka todellisuudessa tilanne voi olla paljonkin lasten elämään ja toimintaan vaikuttava. Lapset saattavat myös automaattisesti suojella vanhempiaan kokemasta vielä enemmän ikäviä tunteita ja jättävät itsensä näkymättömiksi. Näitä on ammattilaisenkin erittäin vaikea huomata. 

    Ekologinen näkökulma – yksilö osana ympäristöjä 

    Urie Bronfenbrennerin ekologinen teoria täydentää systeemistä ajattelua. Hän kuvasi ihmisen kehitystä kerroksittain: 

    • Mikrosysteemi: perhe, koulu, ystävät 
    • Mesosysteemi: eri mikrosysteemien vuorovaikutus 
    • Eksosysteemi: vanhempien työ, palvelujärjestelmät 
    • Makrosysteemi: kulttuuri, yhteiskunta, arvot 

    Kun ihminen kohtaa haasteita, ne eivät synny tyhjiössä. Esimerkiksi vanhemman uupumus voi liittyä työelämän paineisiin, jotka taas heijastuvat perhe-elämään ja lasten hyvinvointiin. 

    Narratiivinen näkökulma – tarinat muovaavat todellisuuttamme  

    Narratiivinen työote tuo esiin sen, miten ihmiset rakentavat merkityksiä kokemuksilleen. Tarinat, joita kerromme itsestämme ja toisistamme, vaikuttavat siihen, miten näemme mahdollisuudet ja rajat. 

    Esimerkiksi nuori, joka on saanut kuulla olevansa ”ongelmallinen”, voi alkaa uskoa siihen ja toimia sen mukaisesti. Systeeminen ja narratiivinen työote pyrkii purkamaan haitallisia tarinoita ja rakentamaan uusia, toiveikkaita kertomuksia. Merkitysten antaminen ja löytäminen kokemuksillemme on omasta mielestäni yksi terapiatyön ytimessä olevista asioista.  

    Systeeminen ajattelu on tapa nähdä ilmiöt suhteiden, merkitysten ja ajan läpi.  

    Kysytään vähemmän “miksi hän on tällainen?”  
    Kysytään enemmän “mitä hänen elämässään tapahtuu, mikä ylläpitää tätä?” 

    Miksi systeemisyys on välttämätön auttamistyössä? 

    Ihmisen haasteet ovat harvoin yhdestä syystä johtuvia ongelmia. Päällekkäinen kuormitus (uni, talous, oppiminen, mielenterveys, perheen jaksaminen) ja palveluviidakon “eri luukut” synnyttävät monimutkaisuutta. Lineaarinen tapa, missä etsitään oikea diagnoosi ja valitaan tälle protokolla, jolla pyritään korjaamaan tilannetta voi auttaa osaan tilanteista. Usein se kuitenkin ohittaa ilmiön säilyttävät tekijät: ihmisen säätelykyvyn haasteet, vuorovaikutustavat, ajankäytön rutiinit ja yhteistyön katkokset. Ennen kaikkea minkä merkityksen ihminen on tälle kaikelle mielessään antanut. 

    Systeemisyys: 

    • nostaa esiin toimijuuden: mitä me voimme yhdessä muuttaa heti pienesti, turvallisesti; 
    • tekee näkyväksi turvan ja yhteyden – asioita, jotka eivät näy diagnoosissa mutta ratkaisevat arjen sujumisen; 
    • tuo keskusteluun ympäristön: on eri asia kuntoutua yksin kuin suhteissa, jotka kannattelevat. 

    Hermostollinen herkkyys – yksilölliset reagointitavat 

    Hermostollinen herkkyys tarkoittaa yksilöllistä tapaa, jolla keho ja mieli virittyvät ympäristön vihjeisiin. Toiset rauhoittuvat nopeasti ja kestävät paljon ärsykkeitä, kun taas toisten hermosto reagoi pieniin muutoksiin nopeasti ja voimakkaasti. 

    Hermostollinen herkkyys ei ole diagnoosi, vaan osa ihmisen temperamenttia ja neurobiologista rakennetta. 

    Joku voi olla erityisen herkkä äänille, valolle tai sosiaaliselle kuormitukselle. Tällöin hänen toimintansa – vetäytyminen, ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet – voi näyttäytyä ”ongelmana”, vaikka kyse on sopeutumisesta kuormittavaan ympäristöön. 

    Miksi tämä on tärkeää systeemisessä työssä? 

    • Eroavaisuudet perheessä: Yksi lapsi voi kuormittua äänistä tai katseista paljon enemmän kuin sisaruksensa. Tämä voi johtaa väärinymmärryksiin: “miksi hän aina hermostuu pikkuasioista?” 
    • Diagnoosit eivät riitä: Kaksi lasta samalla diagnoosilla voi elää täysin eri todellisuutta, jos hermoston herkkyys ja ympäristön vasteet eroavat toisistaan. 
    • Verkostojen työssä: Kun huomioidaan hermostollinen herkkyys, voidaan rakentaa ympäristöä, joka tukee, eikä vahvista kuormitusta. 

    Systeeminen näkökulma auttaa kysymään: 

    • Miten ympäristö voisi tukea tätä herkkyyttä? 
    • Voisiko vuorovaikutusta muokata niin, että ihminen kokee enemmän turvaa ja vähemmän kuormitusta? 

    Hermostollinen herkkyys ei ole vika, vaan voimavara ja selviytymisen tapa. Kun se ymmärretään osana systeemiä, voidaan rakentaa ympäristöjä ja suhteita, joissa herkkyys kääntyy vahvuudeksi. Tämä vaatii niin perheeltä, koululta kuin ammattilaisilta kykyä katsoa pintaa syvemmälle. 

    Systeeminen ajattelu käytännössä – kuuntele, kysy, huomaa 

    Systeeminen työote ei vaadi erityisiä välineitä, vaan uteliaisuutta ja kykyä kuunnella. Käytännössä se voisi olla jotain tällaista: 

    • Reflektointia: mitä tässä tilanteessa tapahtuu? 
    • Moniäänisyyttä: kenen näkökulmat ovat mukana? 
    • Yhteyden rakentamista: miten voimme olla yhdessä tässä? 

    Systeemisyys haastaa diagnoosikeskeisyyden – ongelma ei ole yksilössä 

    Tämä on yksi isoimpia oman ajatteluni haastajia käytännön työssä, kun pyrimme selittämään ja yksinkertaistamaan ongelmia yksien sanojen alle. Tämä on aiheena laaja ja vaatii oman, yhden jos toisen, kirjoituksensa, mutta pistäydytään aiheessa nyt hetki.

    Yksi keskeisimmistä tavoista, joilla systeeminen ajattelu muuttaa tapaamme ymmärtää ihmisten haasteita, on sen kriittinen suhtautuminen diagnoosikeskeisyyteen. Perinteinen diagnoosilähtöinen ajattelu pyrkii nimeämään yksilön ongelman esimerkiksi masennuksen, käytöshäiriön tai oppimisvaikeuden ja liittämään sen yksilön ominaisuuksiin tai biologisiin tekijöihin.  

    Diagnoosi ei kerro miten perheen aamun rytmi, koulun palautekäytännöt tai ammattilaisten välinen vastuunjako ylläpitävät ongelmaa. Systeeminen työ siirtää fokuksen syyllisestä ylläpitävään kuvioon.  Systeeminen näkökulma tarkastelee asiaa laajemmin.

    Missä vuorovaikutuksen ja kontekstin rakenteissa tämä ongelma syntyy, ylläpitää itseään tai voimistuu? Missä kohdin tämä kehä vahvistuu? Missä voisi kokeilla pientä muutosta? 

    Systeemisessä ajattelussa ei ole tarkoitus kiistää diagnoosien hyödyllisyyttä, mutta se laajentaa ymmärrystä. Se siirtää katseen yksilöstä ympäröivään järjestelmään esim. perheeseen, kouluun, työyhteisöön, tai kulttuuriin tarkastellen, miten nämä osatekijät yhdessä muodostavat sen, mitä kutsumme ongelmaksi. Esimerkiksi lapsen haastava käytös ei välttämättä ole vain hänen temperamenttinsa tai neurobiologiansa seurausta, vaan voi heijastaa perheen jännitteitä, epäselviä rooleja tai ristiriitaista viestintää. Tällöin myös perheiden kanssa tehtävä työ ja tämän työn sisältö nousee arvoon arvaamattomaan.  

    Tämä näkökulman muutos ei ole vain teoreettinen, vaan se vaikuttaa suoraan siihen, miten apua tarjotaan. Kun ongelma nähdään systeemisenä, myös ratkaisut etsitään yhdessä, vuorovaikutusta muokkaamalla ja koko järjestelmää tukemalla. Diagnoosi ei enää määritä ihmistä, vaan toimii yhtenä kuvauksena tilanteesta, joka todellisuudessa on jatkuvassa muutoksessa. 

    Systeemisyys × traumaymmärrys, kiintymyssuhde ja mentalisaatio 

    Systeeminen ajattelu ei ole irrallaan muista ihmistyön viitekehyksistä. Päinvastoin, se toimii sillanrakentajana. Erilaiset traumateoriat korostavat turvaa, ennakoitavuutta ja säätelyä. Systeeminen linssi täydentää tätä näyttämällä, missä turvaa rakennetaan (esimerkiksi arjen rutiineissa ja siirtymätilanteissa) ja keiden kanssa (vanhemmat, koulu, kaverit, ammattilaiset). Turva ei ole tunne, tai kokemus, joka olisi aina olemassa, vaan se syntyy suhteissa ja ympäristössä. 

    Kiintymyssuhdeteoria tuo ymmärrystä siitä, miten varhaiset suhteet muovaavat tapaa olla yhteydessä toisiin. Systeeminen työote auttaa näkemään, miten nämä kiintymyssuhteet näkyvät nykyisessä vuorovaikutuksessa esimerkiksi siinä, miten ihminen hakee turvaa, reagoi pettymyksiin tai säätelee itseään. Kun perheessä tai verkostossa tunnistetaan kiintymyssuhteisiin liittyviä tarpeita, voidaan rakentaa tilaa uudelle kokemukselle, jossa ihmistä kuullaan ja halutaan ymmärtää. Annetaan kokemus kuulumisesta johonkin. 

    Mentalisaatio, eli kyky pitää mieli mielessä, on systeemisen työn ytimessä. Se tarkoittaa uteliaisuutta toisen kokemusta kohtaan, kykyä erottaa oma mieli toisen mielestä ja halua ymmärtää, mitä toisen toiminnan taustalla voi olla. Systeemisessä työssä tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ammattilainen pysähtyy miettimään: “Mitä tämä tilanne herättää minussa? Miten se vaikuttaa vuorovaikutukseen?” Kun aikuinen, myös ammattilainen, säätelee itseään, koko systeemi säätyy hieman paremmin. 

    Yhdessä nämä viitekehykset muodostavat turvan, yhteyden ja ymmärryksen kolmion, joka on monen auttamistyön perusta. Systeeminen ajattelu ei kilpaile traumateorioiden, kiintymyssuhteen tai mentalisaation kanssa – se tuo ne samaan kuvaan, osaksi kokonaisuutta. 

    Kohti systeemistä ajattelua – rohkeus katsoa toisin 

    Systeeminen ajattelu ei tarjoa nopeita ratkaisuja, mutta se tarjoaa syvempää ymmärrystä. Se auttaa näkemään, miten muutos ja haasteet elävät laajemman suhdeverkoston vuorovaikutuksessa. Tällöin on luontevaa ajatella, että tilanteisiin vaikutetaan yhdessä – suhteissa, vuorovaikutuksessa ja arjen pienissä valinnoissa. 

    Kun siirrämme katseen yksilöstä myös suhteisiin ja rakenteisiin, pieni muutos oikeassa kohdassa voi avata jotain merkittävää. Jotain, mille ihminen antaa tarinassaan merkityksen. Tämä ei vaadi täydellistä teoriaa, vaan yhteistä pysähtymistä, rohkeita kysymyksiä ja käytännön työtä – usein 2–4 viikon mittaisia kokeiluja, jotka voivat muuttaa koko dynamiikan. 

    Muutos ei ole yksilön vastuulla, vaan se syntyy vuorovaikutuksessa ja yhteydessä. Kun ympäristö muuttuu, myös yksilön toiminta voi muuttua. Systeeminen työ ei etsi syyllisiä, vaan ymmärtää ylläpitäviä rakenteita ja kutsuu mukaan kaikki, joilla on vaikutusta tilanteeseen. Systeeminen ajattelu haastaa meitä katsomaan pintaa syvemmälle. 

    Entä jos ongelma ei ole yksilössä, vaan siinä, miten me yhdessä toimimme?  

    Se kutsuu ammattilaisia, perheitä ja yhteisöjä rakentamaan uudenlaista ymmärrystä. Ei vain siitä, mikä on vialla, vaan siitä, mikä voisi olla toisin. Tämä vaatii rohkeutta, luovuutta ja hiukkasen ehkä idealismia.

    Systeemisyys ei vähennä yksilön merkitystä, vaan asettaa hänet osaksi kokonaisuutta. 

    Lähteet 

    Andersen, T. (1991). The Reflecting Team: Dialogues and Dialogues about the Dialogues. W.W. Norton. 
     
    Bateson, G. (2000/1972). Steps to an Ecology of Mind. University of Chicago Press. 
     
    Bronfenbrenner, U. (1979). The Ecology of Human Development: Experiments by Nature and Design. Harvard University Press. 
     
    Minuchin, S. (1974). Families and Family Therapy. Harvard University Press. 
     
    Narratiivinen työote. (2023). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). https://thl.fi 
     
    Paananen, O., & Rönkkö, K. (2021). Systeeminen lastensuojelu – perheiden ja ammattilaisten yhteinen matka. Yhteiskuntapolitiikka, 86(5), 567–578. 
     
    Selvini Palazzoli, M., Boscolo, L., Cecchin, G., & Prata, G. (1980). Hypothesizing—Circularity—Neutrality. Family Process, 19(1), 3–12. 
     
    Systeeminen perhetyö. (2024). Mannerheimin Lastensuojeluliitto.  https://www.mll.fi 

  • Mentalisaatio osa1

    Mentalisaatio osa1

    Mentalisaatio – kyky huomata omaa ja toista 

    Arjessa syntyy tuon tuosta väärinkäsityksiä ja -ymmärryksiä, mitä toinen ihminen onkaan tarkoittanut. Lapsi paiskoo ovea, ja ajattelemme hänen olevan tottelematon. Puoliso vetäytyy hiljaisuuteen, ja tulkitsemme sen torjunnaksi. Lapsiperhearjessa mentalisaatio on jatkuvasti haastettuna syystä tai toisesta. Kuitenkin tiedetään, että aikuisen mentalisaatiokyky on erityisen tärkeä suhteessa lapsen mentalisaatiokyvyn kehittymiseen. 

    Se tulee mukaan monissa muissakin arkisissa tilanteissa. Työpaikan palaverissa kollega kurtistaa kulmiaan, ja olemme varmoja hänen arvostelevan meitä. Todellisuudessa emme tiedä, mitä toisen mielessä tapahtuu. Muistammeko samalla huomata, mitä itsessämme tapahtuu.  

    Kirjoituksessa pyrin tuomaan käsitteen esiin ymmärrettävästi ja yleistajuisesti. Tämä on ensimmäinen osa artikkelisarjaa, jossa avaamme mentalisaation merkitystä arjessa, vanhemmuudessa, parisuhteessa ja ihmissuhteissa laajemmin. 

    Mitä mentalisaatio tarkoittaa ja miten se kehittyy? 

    Se tarkoittaa kykyä ymmärtää, että sekä minulla että toisella on oma mieli – ajatuksia, tunteita, tarpeita ja aikomuksia, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Se on taitoa pitää mieli mielessä. 

    Mentalisaatio näkyy arjen pienissä hetkissä: 

    • Kun pysähdyn miettimään, mitä lapseni kokee raivon takana. 
    • Kun huomaan oman ärtymykseni ja tunnistan, ettei se johdu vain toisen sanomisesta, vaan myös omasta väsymyksestäni. 
    • Kun uskallan kysyä: ”Mitä sinussa tapahtuu?”, sen sijaan että täyttäisin aukot omilla olettamuksillani. 

    Mentalisaatiokyky kehittyy lapsuudessa ja nuoruudessa, ja siihen vaikuttavat monet tekijät, kuten vanhempien ja muiden hoitajien antama tuki ja malli. Lapsen varhainen vuorovaikutus vanhempien kanssa on erityisen tärkeää, sillä se tarjoaa perustan kyvyn kehittymiselle. Kun vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin ja tunteisiin herkällä ja ymmärtävällä tavalla, lapsi oppii tunnistamaan ja ymmärtämään omia ja toisten tunteita. 

    Mentalisaatiokyky on keskeinen sosiaalisen vuorovaikutuksen ja empatian kannalta, ja se auttaa meitä navigoimaan välillä monimutkaisiltakin tuntuvissa ihmissuhteissa. Se ei ole täydellisyyttä eikä kaikkitietävyyttä. Se on uteliaisuutta ja kiinnostusta itsen ja toisen sisäiseen maailmaan.

    Miksi mentalisaatio on tärkeää? 

    Ilman mentalisaatiota ihmissuhteet jäävät pinnallisiksi tai väärinymmärrysten varaan. Kun ei pysähdy pohtimaan, mitä toisessa liikkuu, tulkitsee helposti kaiken oman mielen kautta. Tämä lisää erillisyyttä ja turvattomuutta. Se auttaa meitä ymmärtämään, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla, mikä puolestaan auttaa meitä reagoimaan heihin sopivalla tavalla. 

    Se edistää emotionaalista säätelyä, koska se auttaa meitä tunnistamaan ja ymmärtämään omia tunteitamme. Näin se toimii myös osana yhteyden luomista toiseen. Kun lapsi kokee, että hänen tunteensa tunnistetaan ja niihin vastataan, hän oppii vähitellen säätelemään itseään. Kun parisuhteessa huomataan, että kumpikin on omine mielineen arvokas, syntyy luottamusta ja joustavuutta. Työpaikoilla mentalisaatio vähentää turhia konflikteja ja parantaa ilmapiiriä. 

    Turvaa kasvatetaan, kun tullaan nähdyksi ja kuulluksi. Hermosto saa viestin: ”En ole yksin tämän kokemuksen kanssa.” Tämä rauhoittaa ja antaa tilaa oppimiselle, luovuudelle ja yhteydelle. 

    Mentalisaatio on keskeinen tekijä empatian kehityksessä, sillä se mahdollistaa toisten ihmisten tunteiden ja kokemusten ymmärtämisen. Mentalisaatiota tukevat terapiat ja ohjelmat vahvistavat sekä yksilön säätelytaitoja että ihmissuhteiden laatua.  

    Ei siis ole kyse vain teoriasta, vaan konkreettisista muutoksista arjessa. 

    Kun mentalisaatio katoaa 

    Stressi, uupumus ja traumaattiset kokemukset kaventavat kykyämme mentalisoida. Kun hermosto on jatkuvasti sietoikkunan ulkopuolella, aivot tulkitsevat toisen sanat ja eleet helposti uhkana. Haasteet mentalisaatiossa voivat ilmetä monin eri tavoin, ja ne voivat vaikuttaa merkittävästi yksilön sosiaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiin. 

    Silloin tapahtuu kolme asiaa: 

    Ensinnäkin, oletamme pahinta. Kun toinen vaikenee, tulkitsemme sen hylkäämiseksi. Kun kollega kurtistaa kulmiaan, ajattelemme hänen arvostelevan meitä. 

    Toiseksi, lukkiudumme omaan näkökulmaamme. Näemme vain oman tulkintamme tilanteesta, emme toisen mahdollista todellisuutta. 

    Kolmanneksi, reagoimme puolustautumalla. Hyökkäämme, vetäydymme tai jähmetymme. 

    Juuri näissä hetkissä mentalisaatio olisi arvokkainta – mutta silloin se on kaikkein vaikeinta. Siksi tarvitaan pysähtymistä ja harjoittelua: kykyä pysähtyä, nähdä ero tulkinnan ja todellisuuden välillä, ja kysyä itseltään: ”Voisiko tässä olla muutakin?” 

    Mentalisaatio arjessa 

    Se ei näy suurissa puheissa, vaan arjen tavallisissa hetkissä. Se on kyky, joka auttaa meitä itsemme lisäksi ymmärtämään ja reagoimaan toisten ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin. Se voi tehdä jokapäiväisestä elämästä sujuvampaa ja merkityksellisempää. Kun kykenemme pitämään toisen mielen mielessämme ja samalla huomaamme, mitä itsessämme menee, säätelemme paremmin myös omaa sisäistä tilaamme. 

    Mentalisaatiokyky ja säätelykyky kulkevat käsi kädessä. Kyky ymmärtää itseä ja toista auttaa hermostoa pysymään tasapainossa, ja toisaalta hyvä säätely luo edellytyksiä mentalisoida myös kuormittavissa tilanteissa. Eli säätelyn pettässä stressissä tai uupumuksessa, myös kyky mentalisoida kaventuu. Mitä paremmin ymmärrämme itseämme ja toista, sitä enemmän hermostomme havainnoi turvaa ja pysyy joustavana.  

    • Vanhemmuudessa: Lapsi huutaa kaupan lattialla. Mentalisoiva vanhempi ei ajattele pelkästään tilanteen noloutta, vaan miettii mitä lapsi mahtaa nyt kokea ja mahdollisesti tarvita? Se ei tarkoita rajojen puuttumista, vaan rajan asettamista empaattisesti. Vanhempi voi esimerkiksi sanoa: ”Ymmärrän, että olet väsynyt ja harmissasi. Nyt noustaan kuitenkin ylös, minä olen tässä ja autan sinua.” Ja ainahan tämä ei todellakaan toimi ja tällöin omat säätelyn taidot astuvat esiin, kun pysyy itse rauhallisena ja tavoitettavissa huutavasta kauppakaverista huolimatta.  
       
    • Parisuhteessa: Puoliso vetäytyy hiljaisuuteen. Ilman mentalisaatiota toinen kokee torjuntaa. Mentalisoiva puoliso uskaltaa kysyä: ”Oletko väsynyt vai mietteissäsi? Mitä sinussa menee tällä hetkellä?” Tämä yksinkertainen kysymys voi avata keskustelun ja muuttaa koko tilanteen suunnan, tuoden ymmärrystä ja läheisyyttä.  
       
    • Työelämässä: Palaverissa kollega on lyhytsanainen. Tämä voi helposti tulkita kritiikiksi tai välinpitämättömyydeksi. Mentalisoiva henkilö kuitenkin pysähtyy pohtimaan: ”Entä jos hän onkin kiireinen tai huolissaan?” Yksi kysymys, kuten ”Onko kaikki kunnossa?”, voi estää väärinymmärryksen kasvamasta konfliktiksi ja luoda rakentavamman työilmapiirin. 

    Palataan esimerkkeihin ja mentalisaation näyttäytymiseen arjessa vielä omissa artikkeleissaan, kuten mentalisaatio vanhemmuudessa. 

    Kaava on yksinkertainen: pysähdy – kysy – kuuntele. Mentalisaatio auttaa meitä näkemään toiset ihmiset kokonaisina yksilöinä, heidän tunteineen ja ajatuksineen, ja se voi rikastuttaa ihmissuhteitamme merkittävästi.  

    Tämä voi näkyä myös auttamistyössä, kun työntekijä ei tyydy vain näkyvään käyttäytymiseen, vaan pysähtyy uteliaasti miettimään sen taustalla olevia kokemuksia. Kun ammattilainen kykenee pitämään asiakkaan mielen mielessään ja samalla säätelemään omaa reaktiotaan, syntyy tila, jossa toinen voi kokea tulevansa aidosti kohdatuksi. Juuri tämä yhteys on usein se muutosvoima, joka kannattelee eteenpäin enemmän kuin yksikään valmis neuvo tai ratkaisu. 

    Miten mentalisaatiota voi harjoittaa? 

    Mentalisaatio on taito, jota voi vahvistaa. Se ei ole synnynnäinen lahja, vaan kehittyvä kyky, joka joustaa elämäntilanteiden mukana. 

    Kokeile näitä kolmea arjen harjoitusta: 

    1. Pysähdy itsesi äärelle. Kysy kerran päivässä: ”Mitä tunnen juuri nyt?” Älä tyydy ensimmäiseen vastaukseen, vaan kurkista syvemmälle: ”Mikä tarve voisi olla tämän tunteen alla?” 
    1. Huomaa ero. Kun tulkitset toisen käytöstä, sano itsellesi: ”Tämä on minun tulkintani, ei fakta.” Anna tilaa sille, että toinen voi kokea toisin. 
    1. Kysy uteliaasti. Sen sijaan että teet johtopäätöksiä, kysy toiselta: ”Miltä tämä sinusta tuntui?” Uteliaisuus on mentalisaation ydin. 

    Harjoittelu ei tarkoita täydellisyyttä. Riittää, että pienissä hetkissä avautuu tilaa pysähtyä ja olla utelias. Esimerkiksi, kun lapsi kertoo vanhemmalleen koulupäivästään, vanhempi voi pysähtyä ja kysyä tarkentavia kysymyksiä, jotka auttavat lasta ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan.  

    Ammattilaiset ja esimerkiksi perheiden kanssa työtä tekevät kehittävät tätä kykyä asiakkaillaan yksinkertaisissa arjen vuorovaikutustilanteissa, joissa harjoitellaan toisten tunteiden ja ajatusten ymmärtämistä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi keskusteluissa, joissa pyritään ymmärtämään toisen näkökulmaa ja reaktioita. 

    Mentalisaatio ei ole kaiken hyväksymistä

    Mentalisaatio ei ole vain psykologinen termi, vaan tapa elää suhteissa. Se syntyy katseessa, kysymyksessä ja hetkessä, jossa pysähdymme ennen kuin reagoimme. Se on kyky nähdä ihminen ihmisenä myös silloin, kun hän on meille vaikea. 

    On kuitenkin tärkeää muistaa, että mentalisaatio ei tarkoita täydellisyyttä tai jatkuvaa ymmärtämistä. Aikuisen ei aina tarvitse ymmärtää kaikkea. Joskus on täysin hyväksyttävää valita olla kiinnostunut myös omasta hyvinvoinnistaan, eli ymmärtää itseään. Tämä voi tarkoittaa itsensä suojelemista tilanteissa, joissa toisen ymmärtäminen vaikuttaa mahdottomalta. Kyvyn kehittymisen myötä nämäkin valinnat helpottuvat ajan kanssa. Näin olet siis myös oppinut ymmärtämään itseäsi paremmin. 

    Tämä artikkeli on ensimmäinen osa sarjaa. Seuraavissa osissa syvennymme siihen, mitä mentalisaatio tarkoittaa muun muassa vanhemmuudessa ja parisuhteessa sekä miten sen avulla voi rakentaa turvaa ja yhteyttä. 

    Jos haluat tutkia itsesi ja toisen ymmärtämistä, niin ole yhteydessä. Mentalisaation kehittyminen ei ole koskaan myöhäistä, koska olemmehan jo oppineet, miten ihminen, aivot ja hermosto on alati oppiva ja kehittyvä. Tämä tuo toivoa niin asiakkaalle, kun työntekijälle. 

    Lähteet 

    Allen, J. G., Fonagy, P. & Bateman, A. 2008. Mentalizing in Clinical Practice. Arlington: American Psychiatric Publishing. 
     
    Bateman, A. & Fonagy, P. 2016. Mentalization-based treatment for personality disorders: A practical guide. Oxford: Oxford University Press. 
     
    Fonagy, P. & Allison, E. 2014. The role of mentalizing and epistemic trust in the therapeutic relationship. Psychotherapy, 51(3), 372–380. https://doi.org/10.1037/a0036505 
     
    Fonagy, P. & Luyten, P. 2009. A developmental, mentalization-based approach to the understanding and treatment of borderline personality disorder. Development and Psychopathology, 21(4), 1355–1381. https://doi.org/10.1017/S0954579409990198 
     
    Fonagy, P., Gergely, G., Jurist, E. & Target, M. 2002. Affect regulation, mentalization, and the development of the self. New York: Other Press. 
     
    Pajulo, M. & Pyykkönen, N. 2011. Mentalisaatiokyvyn tukeminen vanhemmuudessa. Duodecim, 127(16), 1752–1759. 
     
    Suomen mentalisaatioinstituutti. 2024. Mentalisaatio. https://www.mentalisaatio.fi/mentalisaatio/ 
     
    Tronick, E. Z. 2007. The Neurobehavioral and Social-Emotional Development of Infants and Children. New York: W. W. Norton & Company.