Johdatus tunteeseen, joka sekä suojaa että ohjaa
Pelko on osa meitä kaikkia. Se on yhdenlainen kehon hälytysjärjestelmä, joka yrittää pitää meidät turvassa jääden joskus päälle, kaventaen elintilaa ja ohjaa valintojamme huomaamattakin. Tämä teksti on johdatus pelkoon. Mistä se syntyy, miten sitä opitaan ja miten pelko voi myös näyttää suuntaa kohti merkityksellistä. Se saa inspiraatiota omista kokemuksista pelon kanssa elämisestä, kokemisesta, painimisesta ja silmiin katsomisesta.
Mitä on pelko?
Pelko ei aina näyttäydy dramaattisena paniikkina tai kauhuna. Usein se hiipii arkeen huolena, jännityksenä, varovaisuutena tai ylivarovaisuutena. Se voi olla pelkoa epäonnistumisesta, hylätyksi tulemisesta, riittämättömyydestä tai kontrollin menettämisestä.
Moni meistä kantaa pelkoa mukanaan työpaikalle, ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen tai omaan kehoon. Pelko voi ohjata valintojamme huomaamatta ja se voi saada meidät välttelemään, mukautumaan tai ylisuorittamaan.
Lapsi jähmettyy pimeän kynnykselle, tai katsoo vanhempaansa tarkalla silmällä, kun aistii jotain olevan meneillään. Aikuinen katsoo työpaikkailmoitusta ja miettii, uskaltaako. Vanhempi pelkää, ettei riitä lapselleen, tai että toimii kuitenkin väärin. Parisuhteessa pelkään jääväni yksin. Pelko on universaali tunne, jonka muoto syntyy kokemuksistamme, ympäristöstämme ja ehkä myös aikaisemmilta sukupolvilta opittuna. Se syntyy myös tarinoista, joita kerromme itse itsellemme.
Se on yksi perustunteistamme. Se on biologinen ja psykologinen reaktio, joka auttaa meitä selviytymään uhkaavista tilanteista. Evoluution näkökulmasta pelko on ollut elintärkeä: se on saanut meidät pakenemaan vaaroja, varomaan petoja ja suojelemaan itseämme. Mutta nykyihmisen elämässä pelko ei enää rajoitu fyysisiin uhkiin. Se on siirtynyt myös sosiaalisiin, psykologisiin ja jopa abstrakteihin ulottuvuuksiin haastaen meitä ja hermostoamme monella tapaa.
Pelko ei ole vain tunne – se on myös viesti. Se kertoo meille, että jokin on tärkeää, että jokin on uhattuna, tai että jokin kaipaa huomiota. Eli jos pelko ei olekaan virhe, vaan viesti. Mitä se yrittää suojata?
Pelko kehossa – hermosto, amygdala ja stressireaktio
Pelko käynnistyy hermostossa nopeasti, usein ennen kuin ehdimme ajatella käynnistäen kehon puolustusjärjestelmän. Aivot, erityisesti mantelitumake (amygdala) tunnistavat uhan ja käynnistävät ”taistele, pakene tai jähmety” -reaktion. Valppaus herää. Adrenaliini ja kortisoli virtaavat, sydän alkaa hakata, hengitys kiihtyy, lihakset jännittyvät. Keho valmistautuu toimintaan.
Lyhyesti tämä on hyödyllistä, väistät auton, toimit ripeästi, asetat rajan. Haaste syntyy, kun järjestelmä herkistyy. Pitkittynyt kuormitus ja traumatisoituminen voivat virittää kehon ns. valmiustilaan, jossa rauhoittuminen on vaikeaa ja pienetkin ärsykkeet tulkitaan uhkaaviksi.
Pelon neurobiologia ei ole pelkästään aivojen asia vaan koko kehon kokemus. Kiertäjähermo (vagus), autonominen hermosto ja kehon sisäinen säätelyjärjestelmä osallistuvat kaikki siihen, miten pelko koetaan ja miten siitä palaudutaan.
Opitut pelot – miten pelkoja opitaan?
Pelot eivät synny tyhjästä. Ne rakentuvat kokemuksista, kasvatuksesta, kulttuurista ja ympäristöstä. Lapsuudessa opitut mallit, esimerkiksi vanhemman pelokkuus tai muut varhaiset kokemukset, voivat muovata sitä, mitä pidämme uhkana.
Mielenkiintoista on, että ihmisellä näyttää olevan rajallinen määrä herkkyyksiä pelolle valmiina. Osaan peloista on myös biologista valmiutta (’preparedness’), mutta oppiminen ja ympäristö muovaavat, mihin pelko kiinnittyy.Tällaisia ovat putoamiseen ja koviin ääniin liittyvät reaktiot. Suuri osa peloista on opittuja:
- Suora kokemus: jotain pelottavaa tapahtuu, ja keho muistaa.
- Mallista oppiminen: näen toisen pelästyvän ja opin, että “tämä on vaarallista”.
- Sanallinen tieto: “varo tuota” kerrottuna ja vältän ilman omaa kokemusta.
Myös kulttuuri, jossa elämme, muovaa pelkojamme. Moni ei pelkää niinkään epäonnistumista, vaan häpeää ja ulkopuolisuutta, jotka olemme oppineet liittämään epäonnistumiseen. Yksilökeskeinen kulttuuri onkin tänä päivänä hyve. Myös erilaiset käsitykset ja odotukset menestyksestä sekä onnellisuudesta voivat luoda pelkoa epäonnistumisesta, josta luulen kirjoittavani lisää jossain kohtaa. Usein nämäkin liittyvät varhaisiin kokemuksiimme, miten tulemme hyväksytyksi omassa yhteisössämme.
Osa peloista omaksutaan toisten kautta (havainnoimalla, sanoista ja vahvistamisesta), ja osa sammuu vähitellen turvallisessa vuorovaikutuksessa ja altistuksessa. Hermosto on muovautuva, joten turvasignaalit ja toistuvat, pienet askeleet opettavat uutta.
Pelko ihmissuhteissa – sosiaalinen viittaus ja yhteissäätely
Ihmissuhteet ovat yksi iso pelon leikkikenttä. Pelkäämme hylkäämistä, torjuntaa, paljastumista, riitoja, läheisyyttä ja etäisyyttä. Pelko voi saada meidät vetäytymään tai takertumaan, kontrolloimaan tai miellyttämään. Lapsuudessa kokemukset virittävät meitä hienovaraisesti
Pieni lapsi katsoo vanhemman kasvoja kuin peiliä, tarkastellen onko jokin turvallista. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi viitteeksi – lapsi peilaa toisen tunnetilaa ja säätää omaa reaktiotaan sen mukaan. Vanhemman rauhallinen läsnäolo auttaa lasta säätelemään pelkoa, kun taas hätääntynyt viesti vahvistaa välttelyä tai jähmettymistä. Tämä ei ole vain kasvatuksellinen ilmiö, vaan syvästi biologinen – hermosto oppii turvaa toisen hermoston kautta. Se on yhteissäätelyä.
Sama mekanismi toimii aikuisillakin. Toisen ihmisen levollinen katse, äänen rytmi, hengityksen tempo ja läsnäolo voivat auttaa hermostoa rauhoittumaan. Tätä kutsutaan myös yhteissäätelyksi, ja se on keskeinen osa turvallista vuorovaikutusta. Kun toinen ihminen on säädelty, se tarjoaa meille mahdollisuuden säädellä itseämme – ei sanoilla, vaan olemuksella.
Yhteissäätelyä mallinnetaan myös terapiassa, mutta se ei kuulu vain hoitotilanteisiin. Se on osa kaikkia ihmissuhteita, kuten vanhemmuutta, ystävyyttä, parisuhdetta, työelämää. Siksi miellän sen yhdeksi merkittävimmistä työkaluista kaikille, jotka työskentelevät ihmisten kanssa. Kyky olla rauhallisesti läsnä toisen pelon äärellä ei vaadi ratkaisua.
Vanhemmuudessa ilmiö nousee erityiseen merkitykseensä. Tällöin tavoitteena EI ole poistaa pelkoa, vaan olla yhdessä pelon kanssa. Kun pelko tulee kannatelluksi eikä jätä yksin, se menettää voimaansa. Tämä on vanhemmuudessa syntyvää yhteissäätelyä, joka kantaa hetki hetkeltä ja tilanne kerrallaan kohti aikuisuutta.
Pelko ja trauma – miksi pelko jää päälle?
Jos pelko ei saa tulla näkyväksi, eikä sitä kohdata turvallisesti, se voi jäädä kehoon ja mieleen. Kroonistunut valppaus on tila, jossa hermosto ei enää palaudu – ihminen on jatkuvasti varuillaan, vaikka uhkaa ei olisi.
Elämänkokemukset, varhaiset pitkittyneet tai yksittäiset äkilliset sekä näiden yhdistelmät, voivat opettaa hermostolle, että maailma on pysyvästi vaarallinen. Tällöin uhkajärjestelmä reagoi yli, keho skannaa uhkaa taukoamatta ja mieli väsyy. Ylivalppaus, säpsähtely ja välttely eivät ole heikkoutta, vaan kehon ymmärrettäviä yrityksiä suojata meitä. Kroonistunut pelko ei ole tahdon asia, vaan se on hermoston tila, joka kaipaa turvaa ja säätelyä.
Hyvä uutinen on, että hermosto on muovautuva. Turvalliset suhteet, elämän ja arjen jäsennys, riittävä lepo ja suunnitelmallinen altistuminen voivat vähitellen opettaa kehoa toimimaan toisin.
Pelon kieli yhteiskunnassa – media, politiikka ja häpeän pelko
Pelko ei ole vain yksilön sisäinen kokemus, se on myös yhteiskunnallinen kieli. Yhteiskunnassa pelkoa käytetään joskus tiedostamatta, joskus tietoisesti. Pelko voi ohjata politiikkaa, mediaa, kulutusta ja sosiaalista kontrollia. Pelon tarinat voivat rajata, leimata ja eristää. Uhkakuvat, vastakkainasettelu ja “me vastaan te” -narratiivit myyvät.
Kun tunnistat, miten pelkoa käytetään argumenttina, et ole sen vietävissä yhtä helposti. Kenen pelko saa tilaa? Kenen kokemusta pidetään oikeutettuna? Kun pelkoa ei tunnisteta, se voi muuttua vihaksi, syrjinnäksi tai vallankäytöksi. Yhteiskunnallinen pelko ei ole vain yksilön asia, vaan se on yhteinen peili. Välillä onkin hyvä pysähtyä tarkastelemaan ja kysymään mielessään kenen kokemusta kuullaan ja kenen hyötyä pelko palvelee?
Pelko mahdollistajana – arvojen suunta, pienet askeleet ja pelon säätely
Pelolla ei tässä yhteydessä tarkoiteta esimerkiksi lapsen pelkoa suhteessa vanhempaansa eli pelkoa, joka syntyy turvattomuudesta tässä tärkeimmässä ihmissuhteessa.
Vaan tarkoitan pelkoa ilmiönä ja tunteena, joka nousee esiin silloin, kun jokin on meille tärkeää. Pelko osoittaa kohti arvoja, rajoja, haavoja tai toiveita. Aikuisessa ihmissuhteessa se voi kertoa, että jotain on nousemassa tarkastelun alle. Se kertoo, että jokin merkityksellinen on vaakalaudalla ja miten olemme lähellä jotain, joka koskettaa syvästi.
Rohkeus ei ole pelottomuutta, vaan kykyä toimia pelon kanssa. Se syntyy siitä, että pelkoa ei tarvitse torjua tai hävetä, vaan sen voi kohdata uteliaasti ja lempeästi. Pelon kohtaaminen ei tarkoita sen poistamista, vaan sen ymmärtämistä. Kun pelko saa tulla näkyväksi, se voi muuttua voimavaraksi – kompassiksi, joka ohjaa kohti merkityksellistä elämää.
Kolme kysymystä käytäntöön:
- Mitä pelko yrittää suojata minussa?
- Mikä olisi pienin mahdollinen askel kohti tärkeää?
- Kenen kanssa voin kantaa tätä, etten jää yksin?
Nämä kysymykset eivät ratkaise pelkoa, mutta ne voivat avata tilaa sen kanssa olemiselle. Ne voivat auttaa näkemään pelon ennemmin viestinä, kuin esteenä.
Yhteenveto – turvan tunne ja yhteys pelon vastavoimana
Pelkoa ei voi kytkeä pois, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja tunnistamaan sitä. Tulemaan tietoisemmaksi siitä. Pelko tarvitsee vastavoimakseen turvaa. Turva syntyy yhteydestä toiseen ihmiseen, omaan kehoon, luontoon, arvoihin, merkitykseen. Kun hermosto saa turvasignaaleja (katse, ääni, kosketus, hengityksen rytmi, ennakoitavuus), uhkajärjestelmä rauhoittuu ja tilaa avautuu uteliaisuudelle ja toiminnalle.
Pelon kanssa työskentely ei ole vain mielen harjoittelua. Se on myös kehollista säätelyä, turvan rakentamista ja yhteyden vahvistamista. Kun ihminen kokee olevansa turvassa, pelko saa tilaa tulla näkyväksi ja häivyttyä. Se jalostuu.
Yhteys ei tarkoita täydellistä ymmärrystä, vaan halua kohdata. Yhteys toisiin toimii reittinä kevyempään kokemukseen. Yksin pelko kasvaa, jaettuna se pienenee.
Lähteet
Adolph, K. E., Kretch, K. S. & LoBue, V. 2014. Fear of heights in infants? Current Directions in Psychological Science 23(1), 60–66. https://doi.org/10.1177/0963721413498895
Fullana, M. A., Harrison, B. J., Soriano-Mas, C., Vervliet, B., Cardoner, N., Àvila-Parcet, A. & Radua, J. 2018. Fear extinction in the human brain: A meta-analysis of fMRI studies in healthy participants. Neuroscience & Biobehavioral Reviews 88, 16–25. https://doi.org/10.1016/j.neubiorev.2018.03.002
Gibson, E. J. & Walk, R. D. 1960. The “visual cliff”. Scientific American 202(4), 64–71. (Artikkeliesittely: https://www.scientificamerican.com/article/the-visual-cliff/
King, N. J., Gullone, E. & Ollendick, T. H. 1998. Etiology of childhood phobias: Current status of Rachman’s three pathways theory. Behaviour Research and Therapy 36(3), 297–309. https://europepmc.org/article/med/9642849
Kostøl, E. M. F. & Kovač, V. B. 2023. Co-regulation in dyadic parent–child relationships: From chaos to calm. Early Child Development and Care 193(11–12), 1620–1630. https://doi.org/10.1080/03004430.2023.2220535
Li, Y., Zhi, W., Qi, B., Wang, L. & Hu, X. 2023. Update on neurobiological mechanisms of fear: Illuminating the direction of mechanism exploration and treatment development of trauma and fear-related disorders. Frontiers in Behavioral Neuroscience 17, 1216524. https://doi.org/10.3389/fnbeh.2023.1216524
Marin, M.-F., Bilodeau-Houle, A., Morand-Beaulieu, S., Brouillard, A., Herringa, R. J. & Milad, M. R. 2020. Vicarious conditioned fear acquisition and extinction in child–parent dyads. Scientific Reports 10(1), 17130. https://doi.org/10.1038/s41598-020-74170-1
Öhman, A. & Mineka, S. 2001. Fears, phobias, and preparedness: Toward an evolved module of fear and fear learning. Psychological Review 108(3), 483–522. https://doi.org/10.1037/0033-295X.108.3.483
Phelps, E. A. & LeDoux, J. E. 2005. Contributions of the amygdala to emotion processing: From animal models to human behavior. Neuron 48(2), 175–187. https://doi.org/10.1016/j.neuron.2005.09.025
Porges, S. W. 2022. Polyvagal Theory: A science of safety. Frontiers in Integrative Neuroscience 16, 871227. https://doi.org/10.3389/fnint.2022.871227
Quirk, G. J. & Mueller, D. 2008. Neural mechanisms of extinction learning and retrieval. Neuropsychopharmacology 33(1), 56–72. https://doi.org/10.1038/sj.npp.1301555
Rachman, S. 1977. The conditioning theory of fear-acquisition: A critical examination. Behaviour Research and Therapy 15(5), 375–387. https://doi.org/10.1016/0005-7967(77)90041-9
Radua, J., Mataix-Cols, D., Fullana, M. A., Albajes-Eizagirre, A., Harrison, B. J. ym. 2025. Neural correlates of human fear conditioning and sources of variability in 2199 individuals. Nature Communications 16, s41467-025-63078-x. https://www.nature.com/articles/s41467-025-63078-x
Shin, L. M. & Liberzon, I. 2010. The neurocircuitry of fear, stress, and anxiety disorders. Neuropsychopharmacology 35(1), 169–191. https://doi.org/10.1038/npp.2009.83
Skversky-Blocq, Y., Shechner, T. & Haaker, J. 2021. Watch and learn: Vicarious threat learning across human development. Brain Sciences 11(10), 1345. https://doi.org/10.3390/brainsci11101345
Sorce, J. F., Emde, R. N., Campos, J. J. & Klinnert, M. D. 1985. Maternal emotional signaling: Its effect on the visual cliff behavior of 1-year-olds. Developmental Psychology 21(1), 195–200. https://doi.org/10.1037/0012-1649.21.1.195