Ville Orell

Terapeuttisi Turussa

Avainsana: turvan tunne

  • Systeeminen ajattelu – ihminen ei ole koskaan yksin

    Systeeminen ajattelu – ihminen ei ole koskaan yksin

    Kun katsomme ongelmaa vain yhdestä kulmasta, se näyttää helposti joko liian yksinkertaiselta tai liian monimutkaiselta. Kun käännämme katsetta suhteisiin, ympäristöön ja elämään, alkaa tilanne näkyä uudella tavalla. 

    Systeeminen ajattelu tarkoittaa, että ihmistä ja ilmiötä ei ymmärretä irrallaan, vaan suhteissa olevaksi ja elämässä koettavaksi. Arjen vuorovaikutus, perheen ja koulun rajapinnat, talouden ja terveyden risteyskohdat, sekä ammattilaisten välinen yhteistyö muodostavat kokonaisuuden, joka joko kuormittaa tai kannattelee. Systeemisyys ei syrjäytä yksilöä tai diagnoosia, vaan asettaa ne oikeaan mittakaavaan. Tässä artikkelissa pohdin, mitä systeemisyys antaa ihmis- ja auttamistyöhön ja miten se saattaa välillä haastaakin yksilö- ja diagnoosikeskeistä ajattelua. 

    Otsikko saattaa jo saada ärsyyntymään. Onhan joku aina yksin ja yksinäinen. Mutta tässä ei olekaan kyse siitä. Jokainen on kuitenkin aina osa jotain verkkoa, kuten järjestelmätason systeemi. 

    Systeemisyys ja holistisuus kävelevät käsikynkkää 

    Systeeminen ajattelu muistuttaa meitä katsomaan ihmistä suhteissaan ja verkostoissaan. Holistinen lähestymistapa puolestaan laajentaa katsetta vielä kokonaisvaltaisemmin huomioiden ihmisen kehollisuuden, mielen, tunteet, ihmissuhteet ja ympäristön osana samaa kudosta. Käytännön työssä nämä limittyvät. Kun autamme perhettä arjen rytmin rakentamisessa, tuemme yhtä aikaa hermoston säätelyä, ihmissuhteiden laatua ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Koitan pitää systeemisen ajattelun tämän kirjoituksen pääaiheena, mutta hermoston, itse- ja kanssasäätelyn huomioimisen tärkeyden vuoksi, se sujahtaa tähänkin kirjoitukseen luontevasti. 

    Mitä systeemisyys ja systeeminen ajattelu on? 

    Systeemiteorian juuret ulottuvat 1900-luvun puoliväliin, jolloin tutkijat kuten Gregory Bateson ja Salvador Minuchin alkoivat tarkastella perheitä ja yhteisöjä järjestelminä. He havaitsivat, että yksilön käyttäytyminen ei ole irrallista, vaan sidoksissa siihen, miten koko systeemi toimii. 

    Systeemissä jokainen osa vaikuttaa toiseen. Kun yksi perheenjäsen reagoi tietyllä tapaa, se vaikuttaa koko perheen dynamiikkaan. Kun työpaikalla ilmenee konflikti, se ei ole vain yksittäisten ihmisten välinen ongelma, vaan heijastuma koko organisaation vuorovaikutuskulttuurista. Myös kun perheenjäsen sairastuu tällä on vaikutus koko systeemiin. 

    Arkinen esimerkki: lapsen käytös koulussa 

    Kuvitellaan tilanne, jossa opettaja on huolissaan oppilaan levottomasta käytöksestä. Yksilökeskeinen lähestymistapa voisi keskittyä lapsen diagnoosiin tai kurinpidollisiin toimiin. Systeeminen näkökulma sen sijaan voisi miettiä asioita tällaisesta näkökulmasta: 

    • Miten lapsen ja opettajan välinen suhde toimii? 
    • Miten lapsi voi kotona? 
    • Onko perheessä stressiä tai muutoksia? 
    • Miten koulun ilmapiiri tukee oppimista? 

    Tämä ei tarkoita, että yksilön tarpeet unohtuvat – päinvastoin. Systeeminen ajattelu auttaa ymmärtämään, miksi yksilö toimii tietyllä tavalla tietyssä kontekstissa. 

    Käytännön työssä tulee aika-ajoin vastaan tilanteita, kun vaikkapa perheen vanhemmille on tullut avioero. Tämä voi äkkiseltään vaikuttaa olevan vain aikuisiin vaikuttava asia, vaikka todellisuudessa tilanne voi olla paljonkin lasten elämään ja toimintaan vaikuttava. Lapset saattavat myös automaattisesti suojella vanhempiaan kokemasta vielä enemmän ikäviä tunteita ja jättävät itsensä näkymättömiksi. Näitä on ammattilaisenkin erittäin vaikea huomata. 

    Ekologinen näkökulma – yksilö osana ympäristöjä 

    Urie Bronfenbrennerin ekologinen teoria täydentää systeemistä ajattelua. Hän kuvasi ihmisen kehitystä kerroksittain: 

    • Mikrosysteemi: perhe, koulu, ystävät 
    • Mesosysteemi: eri mikrosysteemien vuorovaikutus 
    • Eksosysteemi: vanhempien työ, palvelujärjestelmät 
    • Makrosysteemi: kulttuuri, yhteiskunta, arvot 

    Kun ihminen kohtaa haasteita, ne eivät synny tyhjiössä. Esimerkiksi vanhemman uupumus voi liittyä työelämän paineisiin, jotka taas heijastuvat perhe-elämään ja lasten hyvinvointiin. 

    Narratiivinen näkökulma – tarinat muovaavat todellisuuttamme  

    Narratiivinen työote tuo esiin sen, miten ihmiset rakentavat merkityksiä kokemuksilleen. Tarinat, joita kerromme itsestämme ja toisistamme, vaikuttavat siihen, miten näemme mahdollisuudet ja rajat. 

    Esimerkiksi nuori, joka on saanut kuulla olevansa ”ongelmallinen”, voi alkaa uskoa siihen ja toimia sen mukaisesti. Systeeminen ja narratiivinen työote pyrkii purkamaan haitallisia tarinoita ja rakentamaan uusia, toiveikkaita kertomuksia. Merkitysten antaminen ja löytäminen kokemuksillemme on omasta mielestäni yksi terapiatyön ytimessä olevista asioista.  

    Systeeminen ajattelu on tapa nähdä ilmiöt suhteiden, merkitysten ja ajan läpi.  

    Kysytään vähemmän “miksi hän on tällainen?”  
    Kysytään enemmän “mitä hänen elämässään tapahtuu, mikä ylläpitää tätä?” 

    Miksi systeemisyys on välttämätön auttamistyössä? 

    Ihmisen haasteet ovat harvoin yhdestä syystä johtuvia ongelmia. Päällekkäinen kuormitus (uni, talous, oppiminen, mielenterveys, perheen jaksaminen) ja palveluviidakon “eri luukut” synnyttävät monimutkaisuutta. Lineaarinen tapa, missä etsitään oikea diagnoosi ja valitaan tälle protokolla, jolla pyritään korjaamaan tilannetta voi auttaa osaan tilanteista. Usein se kuitenkin ohittaa ilmiön säilyttävät tekijät: ihmisen säätelykyvyn haasteet, vuorovaikutustavat, ajankäytön rutiinit ja yhteistyön katkokset. Ennen kaikkea minkä merkityksen ihminen on tälle kaikelle mielessään antanut. 

    Systeemisyys: 

    • nostaa esiin toimijuuden: mitä me voimme yhdessä muuttaa heti pienesti, turvallisesti; 
    • tekee näkyväksi turvan ja yhteyden – asioita, jotka eivät näy diagnoosissa mutta ratkaisevat arjen sujumisen; 
    • tuo keskusteluun ympäristön: on eri asia kuntoutua yksin kuin suhteissa, jotka kannattelevat. 

    Hermostollinen herkkyys – yksilölliset reagointitavat 

    Hermostollinen herkkyys tarkoittaa yksilöllistä tapaa, jolla keho ja mieli virittyvät ympäristön vihjeisiin. Toiset rauhoittuvat nopeasti ja kestävät paljon ärsykkeitä, kun taas toisten hermosto reagoi pieniin muutoksiin nopeasti ja voimakkaasti. 

    Hermostollinen herkkyys ei ole diagnoosi, vaan osa ihmisen temperamenttia ja neurobiologista rakennetta. 

    Joku voi olla erityisen herkkä äänille, valolle tai sosiaaliselle kuormitukselle. Tällöin hänen toimintansa – vetäytyminen, ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet – voi näyttäytyä ”ongelmana”, vaikka kyse on sopeutumisesta kuormittavaan ympäristöön. 

    Miksi tämä on tärkeää systeemisessä työssä? 

    • Eroavaisuudet perheessä: Yksi lapsi voi kuormittua äänistä tai katseista paljon enemmän kuin sisaruksensa. Tämä voi johtaa väärinymmärryksiin: “miksi hän aina hermostuu pikkuasioista?” 
    • Diagnoosit eivät riitä: Kaksi lasta samalla diagnoosilla voi elää täysin eri todellisuutta, jos hermoston herkkyys ja ympäristön vasteet eroavat toisistaan. 
    • Verkostojen työssä: Kun huomioidaan hermostollinen herkkyys, voidaan rakentaa ympäristöä, joka tukee, eikä vahvista kuormitusta. 

    Systeeminen näkökulma auttaa kysymään: 

    • Miten ympäristö voisi tukea tätä herkkyyttä? 
    • Voisiko vuorovaikutusta muokata niin, että ihminen kokee enemmän turvaa ja vähemmän kuormitusta? 

    Hermostollinen herkkyys ei ole vika, vaan voimavara ja selviytymisen tapa. Kun se ymmärretään osana systeemiä, voidaan rakentaa ympäristöjä ja suhteita, joissa herkkyys kääntyy vahvuudeksi. Tämä vaatii niin perheeltä, koululta kuin ammattilaisilta kykyä katsoa pintaa syvemmälle. 

    Systeeminen ajattelu käytännössä – kuuntele, kysy, huomaa 

    Systeeminen työote ei vaadi erityisiä välineitä, vaan uteliaisuutta ja kykyä kuunnella. Käytännössä se voisi olla jotain tällaista: 

    • Reflektointia: mitä tässä tilanteessa tapahtuu? 
    • Moniäänisyyttä: kenen näkökulmat ovat mukana? 
    • Yhteyden rakentamista: miten voimme olla yhdessä tässä? 

    Systeemisyys haastaa diagnoosikeskeisyyden – ongelma ei ole yksilössä 

    Tämä on yksi isoimpia oman ajatteluni haastajia käytännön työssä, kun pyrimme selittämään ja yksinkertaistamaan ongelmia yksien sanojen alle. Tämä on aiheena laaja ja vaatii oman, yhden jos toisen, kirjoituksensa, mutta pistäydytään aiheessa nyt hetki.

    Yksi keskeisimmistä tavoista, joilla systeeminen ajattelu muuttaa tapaamme ymmärtää ihmisten haasteita, on sen kriittinen suhtautuminen diagnoosikeskeisyyteen. Perinteinen diagnoosilähtöinen ajattelu pyrkii nimeämään yksilön ongelman esimerkiksi masennuksen, käytöshäiriön tai oppimisvaikeuden ja liittämään sen yksilön ominaisuuksiin tai biologisiin tekijöihin.  

    Diagnoosi ei kerro miten perheen aamun rytmi, koulun palautekäytännöt tai ammattilaisten välinen vastuunjako ylläpitävät ongelmaa. Systeeminen työ siirtää fokuksen syyllisestä ylläpitävään kuvioon.  Systeeminen näkökulma tarkastelee asiaa laajemmin.

    Missä vuorovaikutuksen ja kontekstin rakenteissa tämä ongelma syntyy, ylläpitää itseään tai voimistuu? Missä kohdin tämä kehä vahvistuu? Missä voisi kokeilla pientä muutosta? 

    Systeemisessä ajattelussa ei ole tarkoitus kiistää diagnoosien hyödyllisyyttä, mutta se laajentaa ymmärrystä. Se siirtää katseen yksilöstä ympäröivään järjestelmään esim. perheeseen, kouluun, työyhteisöön, tai kulttuuriin tarkastellen, miten nämä osatekijät yhdessä muodostavat sen, mitä kutsumme ongelmaksi. Esimerkiksi lapsen haastava käytös ei välttämättä ole vain hänen temperamenttinsa tai neurobiologiansa seurausta, vaan voi heijastaa perheen jännitteitä, epäselviä rooleja tai ristiriitaista viestintää. Tällöin myös perheiden kanssa tehtävä työ ja tämän työn sisältö nousee arvoon arvaamattomaan.  

    Tämä näkökulman muutos ei ole vain teoreettinen, vaan se vaikuttaa suoraan siihen, miten apua tarjotaan. Kun ongelma nähdään systeemisenä, myös ratkaisut etsitään yhdessä, vuorovaikutusta muokkaamalla ja koko järjestelmää tukemalla. Diagnoosi ei enää määritä ihmistä, vaan toimii yhtenä kuvauksena tilanteesta, joka todellisuudessa on jatkuvassa muutoksessa. 

    Systeemisyys × traumaymmärrys, kiintymyssuhde ja mentalisaatio 

    Systeeminen ajattelu ei ole irrallaan muista ihmistyön viitekehyksistä. Päinvastoin, se toimii sillanrakentajana. Erilaiset traumateoriat korostavat turvaa, ennakoitavuutta ja säätelyä. Systeeminen linssi täydentää tätä näyttämällä, missä turvaa rakennetaan (esimerkiksi arjen rutiineissa ja siirtymätilanteissa) ja keiden kanssa (vanhemmat, koulu, kaverit, ammattilaiset). Turva ei ole tunne, tai kokemus, joka olisi aina olemassa, vaan se syntyy suhteissa ja ympäristössä. 

    Kiintymyssuhdeteoria tuo ymmärrystä siitä, miten varhaiset suhteet muovaavat tapaa olla yhteydessä toisiin. Systeeminen työote auttaa näkemään, miten nämä kiintymyssuhteet näkyvät nykyisessä vuorovaikutuksessa esimerkiksi siinä, miten ihminen hakee turvaa, reagoi pettymyksiin tai säätelee itseään. Kun perheessä tai verkostossa tunnistetaan kiintymyssuhteisiin liittyviä tarpeita, voidaan rakentaa tilaa uudelle kokemukselle, jossa ihmistä kuullaan ja halutaan ymmärtää. Annetaan kokemus kuulumisesta johonkin. 

    Mentalisaatio, eli kyky pitää mieli mielessä, on systeemisen työn ytimessä. Se tarkoittaa uteliaisuutta toisen kokemusta kohtaan, kykyä erottaa oma mieli toisen mielestä ja halua ymmärtää, mitä toisen toiminnan taustalla voi olla. Systeemisessä työssä tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ammattilainen pysähtyy miettimään: “Mitä tämä tilanne herättää minussa? Miten se vaikuttaa vuorovaikutukseen?” Kun aikuinen, myös ammattilainen, säätelee itseään, koko systeemi säätyy hieman paremmin. 

    Yhdessä nämä viitekehykset muodostavat turvan, yhteyden ja ymmärryksen kolmion, joka on monen auttamistyön perusta. Systeeminen ajattelu ei kilpaile traumateorioiden, kiintymyssuhteen tai mentalisaation kanssa – se tuo ne samaan kuvaan, osaksi kokonaisuutta. 

    Kohti systeemistä ajattelua – rohkeus katsoa toisin 

    Systeeminen ajattelu ei tarjoa nopeita ratkaisuja, mutta se tarjoaa syvempää ymmärrystä. Se auttaa näkemään, miten muutos ja haasteet elävät laajemman suhdeverkoston vuorovaikutuksessa. Tällöin on luontevaa ajatella, että tilanteisiin vaikutetaan yhdessä – suhteissa, vuorovaikutuksessa ja arjen pienissä valinnoissa. 

    Kun siirrämme katseen yksilöstä myös suhteisiin ja rakenteisiin, pieni muutos oikeassa kohdassa voi avata jotain merkittävää. Jotain, mille ihminen antaa tarinassaan merkityksen. Tämä ei vaadi täydellistä teoriaa, vaan yhteistä pysähtymistä, rohkeita kysymyksiä ja käytännön työtä – usein 2–4 viikon mittaisia kokeiluja, jotka voivat muuttaa koko dynamiikan. 

    Muutos ei ole yksilön vastuulla, vaan se syntyy vuorovaikutuksessa ja yhteydessä. Kun ympäristö muuttuu, myös yksilön toiminta voi muuttua. Systeeminen työ ei etsi syyllisiä, vaan ymmärtää ylläpitäviä rakenteita ja kutsuu mukaan kaikki, joilla on vaikutusta tilanteeseen. Systeeminen ajattelu haastaa meitä katsomaan pintaa syvemmälle. 

    Entä jos ongelma ei ole yksilössä, vaan siinä, miten me yhdessä toimimme?  

    Se kutsuu ammattilaisia, perheitä ja yhteisöjä rakentamaan uudenlaista ymmärrystä. Ei vain siitä, mikä on vialla, vaan siitä, mikä voisi olla toisin. Tämä vaatii rohkeutta, luovuutta ja hiukkasen ehkä idealismia.

    Systeemisyys ei vähennä yksilön merkitystä, vaan asettaa hänet osaksi kokonaisuutta. 

    Lähteet 

    Andersen, T. (1991). The Reflecting Team: Dialogues and Dialogues about the Dialogues. W.W. Norton. 
     
    Bateson, G. (2000/1972). Steps to an Ecology of Mind. University of Chicago Press. 
     
    Bronfenbrenner, U. (1979). The Ecology of Human Development: Experiments by Nature and Design. Harvard University Press. 
     
    Minuchin, S. (1974). Families and Family Therapy. Harvard University Press. 
     
    Narratiivinen työote. (2023). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). https://thl.fi 
     
    Paananen, O., & Rönkkö, K. (2021). Systeeminen lastensuojelu – perheiden ja ammattilaisten yhteinen matka. Yhteiskuntapolitiikka, 86(5), 567–578. 
     
    Selvini Palazzoli, M., Boscolo, L., Cecchin, G., & Prata, G. (1980). Hypothesizing—Circularity—Neutrality. Family Process, 19(1), 3–12. 
     
    Systeeminen perhetyö. (2024). Mannerheimin Lastensuojeluliitto.  https://www.mll.fi 

  • Mitä on pelko? – opitut pelot, kehon reaktiot ja turvan rakentaminen

    Mitä on pelko? – opitut pelot, kehon reaktiot ja turvan rakentaminen

    Johdatus tunteeseen, joka sekä suojaa että ohjaa 

    Pelko on osa meitä kaikkia. Se on yhdenlainen kehon hälytysjärjestelmä, joka yrittää pitää meidät turvassa jääden joskus päälle, kaventaen elintilaa ja ohjaa valintojamme huomaamattakin. Tämä teksti on johdatus pelkoon. Mistä se syntyy, miten sitä opitaan ja miten pelko voi myös näyttää suuntaa kohti merkityksellistä. Se saa inspiraatiota omista kokemuksista pelon kanssa elämisestä, kokemisesta, painimisesta ja silmiin katsomisesta. 

    Mitä on pelko?

    Pelko ei aina näyttäydy dramaattisena paniikkina tai kauhuna. Usein se hiipii arkeen huolena, jännityksenä, varovaisuutena tai ylivarovaisuutena. Se voi olla pelkoa epäonnistumisesta, hylätyksi tulemisesta, riittämättömyydestä tai kontrollin menettämisestä. 

    Moni meistä kantaa pelkoa mukanaan työpaikalle, ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen tai omaan kehoon. Pelko voi ohjata valintojamme huomaamatta ja se voi saada meidät välttelemään, mukautumaan tai ylisuorittamaan.  

    Lapsi jähmettyy pimeän kynnykselle, tai katsoo vanhempaansa tarkalla silmällä, kun aistii jotain olevan meneillään. Aikuinen katsoo työpaikkailmoitusta ja miettii, uskaltaako. Vanhempi pelkää, ettei riitä lapselleen, tai että toimii kuitenkin väärin. Parisuhteessa pelkään jääväni yksin. Pelko on universaali tunne, jonka muoto syntyy kokemuksistamme, ympäristöstämme ja ehkä myös aikaisemmilta sukupolvilta opittuna. Se syntyy myös tarinoista, joita kerromme itse itsellemme.  

    Se on yksi perustunteistamme. Se on biologinen ja psykologinen reaktio, joka auttaa meitä selviytymään uhkaavista tilanteista. Evoluution näkökulmasta pelko on ollut elintärkeä: se on saanut meidät pakenemaan vaaroja, varomaan petoja ja suojelemaan itseämme. Mutta nykyihmisen elämässä pelko ei enää rajoitu fyysisiin uhkiin. Se on siirtynyt myös sosiaalisiin, psykologisiin ja jopa abstrakteihin ulottuvuuksiin haastaen meitä ja hermostoamme monella tapaa. 

    Pelko ei ole vain tunne – se on myös viesti. Se kertoo meille, että jokin on tärkeää, että jokin on uhattuna, tai että jokin kaipaa huomiota. Eli jos pelko ei olekaan virhe, vaan viesti. Mitä se yrittää suojata? 

    Pelko kehossa – hermosto, amygdala ja stressireaktio 

    Pelko käynnistyy hermostossa nopeasti, usein ennen kuin ehdimme ajatella käynnistäen kehon puolustusjärjestelmän. Aivot, erityisesti mantelitumake (amygdala) tunnistavat uhan ja käynnistävät ”taistele, pakene tai jähmety” -reaktion. Valppaus herää. Adrenaliini ja kortisoli virtaavat, sydän alkaa hakata, hengitys kiihtyy, lihakset jännittyvät. Keho valmistautuu toimintaan.   

    Lyhyesti tämä on hyödyllistä, väistät auton, toimit ripeästi, asetat rajan. Haaste syntyy, kun järjestelmä herkistyy. Pitkittynyt kuormitus ja traumatisoituminen voivat virittää kehon ns. valmiustilaan, jossa rauhoittuminen on vaikeaa ja pienetkin ärsykkeet tulkitaan uhkaaviksi. 

    Pelon neurobiologia ei ole pelkästään aivojen asia vaan koko kehon kokemus. Kiertäjähermo (vagus), autonominen hermosto ja kehon sisäinen säätelyjärjestelmä osallistuvat kaikki siihen, miten pelko koetaan ja miten siitä palaudutaan.  

    Opitut pelot – miten pelkoja opitaan? 

    Pelot eivät synny tyhjästä. Ne rakentuvat kokemuksista, kasvatuksesta, kulttuurista ja ympäristöstä. Lapsuudessa opitut mallit, esimerkiksi vanhemman pelokkuus tai muut varhaiset kokemukset, voivat muovata sitä, mitä pidämme uhkana. 

    Mielenkiintoista on, että ihmisellä näyttää olevan rajallinen määrä herkkyyksiä pelolle valmiina. Osaan peloista on myös biologista valmiutta (’preparedness’), mutta oppiminen ja ympäristö muovaavat, mihin pelko kiinnittyy.Tällaisia ovat putoamiseen ja koviin ääniin liittyvät reaktiot. Suuri osa peloista on opittuja: 

    • Suora kokemus: jotain pelottavaa tapahtuu, ja keho muistaa. 
    • Mallista oppiminen: näen toisen pelästyvän ja opin, että “tämä on vaarallista”. 
    • Sanallinen tieto: “varo tuota” kerrottuna ja vältän ilman omaa kokemusta. 

    Myös kulttuuri, jossa elämme, muovaa pelkojamme. Moni ei pelkää niinkään epäonnistumista, vaan häpeää ja ulkopuolisuutta, jotka olemme oppineet liittämään epäonnistumiseen. Yksilökeskeinen kulttuuri onkin tänä päivänä hyve. Myös erilaiset käsitykset ja odotukset menestyksestä sekä onnellisuudesta voivat luoda pelkoa epäonnistumisesta, josta luulen kirjoittavani lisää jossain kohtaa. Usein nämäkin liittyvät varhaisiin kokemuksiimme, miten tulemme hyväksytyksi omassa yhteisössämme. 

    Osa peloista omaksutaan toisten kautta (havainnoimalla, sanoista ja vahvistamisesta), ja osa sammuu vähitellen turvallisessa vuorovaikutuksessa ja altistuksessa. Hermosto on muovautuva, joten turvasignaalit ja toistuvat, pienet askeleet opettavat uutta.

    Pelko ihmissuhteissa – sosiaalinen viittaus ja yhteissäätely 

    Ihmissuhteet ovat yksi iso pelon leikkikenttä. Pelkäämme hylkäämistä, torjuntaa, paljastumista, riitoja, läheisyyttä ja etäisyyttä. Pelko voi saada meidät vetäytymään tai takertumaan, kontrolloimaan tai miellyttämään. Lapsuudessa kokemukset virittävät meitä hienovaraisesti 

    Pieni lapsi katsoo vanhemman kasvoja kuin peiliä, tarkastellen onko jokin turvallista. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi viitteeksi – lapsi peilaa toisen tunnetilaa ja säätää omaa reaktiotaan sen mukaan. Vanhemman rauhallinen läsnäolo auttaa lasta säätelemään pelkoa, kun taas hätääntynyt viesti vahvistaa välttelyä tai jähmettymistä. Tämä ei ole vain kasvatuksellinen ilmiö, vaan syvästi biologinen – hermosto oppii turvaa toisen hermoston kautta. Se on yhteissäätelyä. 

    Sama mekanismi toimii aikuisillakin. Toisen ihmisen levollinen katse, äänen rytmi, hengityksen tempo ja läsnäolo voivat auttaa hermostoa rauhoittumaan. Tätä kutsutaan myös yhteissäätelyksi, ja se on keskeinen osa turvallista vuorovaikutusta. Kun toinen ihminen on säädelty, se tarjoaa meille mahdollisuuden säädellä itseämme – ei sanoilla, vaan olemuksella. 

    Yhteissäätelyä mallinnetaan myös terapiassa, mutta se ei kuulu vain hoitotilanteisiin. Se on osa kaikkia ihmissuhteita, kuten vanhemmuutta, ystävyyttä, parisuhdetta, työelämää. Siksi miellän sen yhdeksi merkittävimmistä työkaluista kaikille, jotka työskentelevät ihmisten kanssa. Kyky olla rauhallisesti läsnä toisen pelon äärellä ei vaadi ratkaisua.  

    Vanhemmuudessa ilmiö nousee erityiseen merkitykseensä. Tällöin tavoitteena EI ole poistaa pelkoa, vaan olla yhdessä pelon kanssa. Kun pelko tulee kannatelluksi eikä jätä yksin, se menettää voimaansa. Tämä on vanhemmuudessa syntyvää yhteissäätelyä, joka kantaa hetki hetkeltä ja tilanne kerrallaan kohti aikuisuutta. 

    Pelko ja trauma – miksi pelko jää päälle? 

    Jos pelko ei saa tulla näkyväksi, eikä sitä kohdata turvallisesti, se voi jäädä kehoon ja mieleen. Kroonistunut valppaus on tila, jossa hermosto ei enää palaudu – ihminen on jatkuvasti varuillaan, vaikka uhkaa ei olisi.  

    Elämänkokemukset, varhaiset pitkittyneet tai yksittäiset äkilliset sekä näiden yhdistelmät, voivat opettaa hermostolle, että maailma on pysyvästi vaarallinen. Tällöin uhkajärjestelmä reagoi yli, keho skannaa uhkaa taukoamatta ja mieli väsyy. Ylivalppaus, säpsähtely ja välttely eivät ole heikkoutta, vaan kehon ymmärrettäviä yrityksiä suojata meitä. Kroonistunut pelko ei ole tahdon asia, vaan se on hermoston tila, joka kaipaa turvaa ja säätelyä. 

    Hyvä uutinen on, että hermosto on muovautuva. Turvalliset suhteet, elämän ja arjen jäsennys, riittävä lepo ja suunnitelmallinen altistuminen voivat vähitellen opettaa kehoa toimimaan toisin. 

    Pelon kieli yhteiskunnassa – media, politiikka ja häpeän pelko 

    Pelko ei ole vain yksilön sisäinen kokemus, se on myös yhteiskunnallinen kieli. Yhteiskunnassa pelkoa käytetään joskus tiedostamatta, joskus tietoisesti. Pelko voi ohjata politiikkaa, mediaa, kulutusta ja sosiaalista kontrollia. Pelon tarinat voivat rajata, leimata ja eristää. Uhkakuvat, vastakkainasettelu ja “me vastaan te” -narratiivit myyvät. 

    Kun tunnistat, miten pelkoa käytetään argumenttina, et ole sen vietävissä yhtä helposti. Kenen pelko saa tilaa? Kenen kokemusta pidetään oikeutettuna? Kun pelkoa ei tunnisteta, se voi muuttua vihaksi, syrjinnäksi tai vallankäytöksi. Yhteiskunnallinen pelko ei ole vain yksilön asia, vaan se on yhteinen peili. Välillä onkin hyvä pysähtyä tarkastelemaan ja kysymään mielessään kenen kokemusta kuullaan ja kenen hyötyä pelko palvelee? 

    Pelko mahdollistajana – arvojen suunta, pienet askeleet ja pelon säätely 

    Pelolla ei tässä yhteydessä tarkoiteta esimerkiksi lapsen pelkoa suhteessa vanhempaansa eli pelkoa, joka syntyy turvattomuudesta tässä tärkeimmässä ihmissuhteessa.  

    Vaan tarkoitan pelkoa ilmiönä ja tunteena, joka nousee esiin silloin, kun jokin on meille tärkeää. Pelko osoittaa kohti arvoja, rajoja, haavoja tai toiveita. Aikuisessa ihmissuhteessa se voi kertoa, että jotain on nousemassa tarkastelun alle. Se kertoo, että jokin merkityksellinen on vaakalaudalla ja miten olemme lähellä jotain, joka koskettaa syvästi. 

    Rohkeus ei ole pelottomuutta, vaan kykyä toimia pelon kanssa. Se syntyy siitä, että pelkoa ei tarvitse torjua tai hävetä, vaan sen voi kohdata uteliaasti ja lempeästi. Pelon kohtaaminen ei tarkoita sen poistamista, vaan sen ymmärtämistä. Kun pelko saa tulla näkyväksi, se voi muuttua voimavaraksi – kompassiksi, joka ohjaa kohti merkityksellistä elämää. 

    Kolme kysymystä käytäntöön: 

    • Mitä pelko yrittää suojata minussa? 
    • Mikä olisi pienin mahdollinen askel kohti tärkeää? 
    • Kenen kanssa voin kantaa tätä, etten jää yksin? 

    Nämä kysymykset eivät ratkaise pelkoa, mutta ne voivat avata tilaa sen kanssa olemiselle. Ne voivat auttaa näkemään pelon ennemmin viestinä, kuin esteenä. 

    Yhteenveto – turvan tunne ja yhteys pelon vastavoimana 

    Pelkoa ei voi kytkeä pois, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja tunnistamaan sitä. Tulemaan tietoisemmaksi siitä. Pelko tarvitsee vastavoimakseen turvaa. Turva syntyy yhteydestä toiseen ihmiseen, omaan kehoon, luontoon, arvoihin, merkitykseen. Kun hermosto saa turvasignaaleja (katse, ääni, kosketus, hengityksen rytmi, ennakoitavuus), uhkajärjestelmä rauhoittuu ja tilaa avautuu uteliaisuudelle ja toiminnalle.  

    Pelon kanssa työskentely ei ole vain mielen harjoittelua. Se on myös kehollista säätelyä, turvan rakentamista ja yhteyden vahvistamista. Kun ihminen kokee olevansa turvassa, pelko saa tilaa tulla näkyväksi ja häivyttyä. Se jalostuu. 

    Yhteys ei tarkoita täydellistä ymmärrystä, vaan halua kohdata. Yhteys toisiin toimii reittinä kevyempään kokemukseen. Yksin pelko kasvaa, jaettuna se pienenee. 

    Lähteet 

    Adolph, K. E., Kretch, K. S. & LoBue, V. 2014. Fear of heights in infants? Current Directions in Psychological Science 23(1), 60–66. https://doi.org/10.1177/0963721413498895 
     
    Fullana, M. A., Harrison, B. J., Soriano-Mas, C., Vervliet, B., Cardoner, N., Àvila-Parcet, A. & Radua, J. 2018. Fear extinction in the human brain: A meta-analysis of fMRI studies in healthy participants. Neuroscience & Biobehavioral Reviews 88, 16–25. https://doi.org/10.1016/j.neubiorev.2018.03.002 
     
    Gibson, E. J. & Walk, R. D. 1960. The “visual cliff”. Scientific American 202(4), 64–71. (Artikkeliesittely: https://www.scientificamerican.com/article/the-visual-cliff/ 
     
    King, N. J., Gullone, E. & Ollendick, T. H. 1998. Etiology of childhood phobias: Current status of Rachman’s three pathways theory. Behaviour Research and Therapy 36(3), 297–309. https://europepmc.org/article/med/9642849 
     
    Kostøl, E. M. F. & Kovač, V. B. 2023. Co-regulation in dyadic parent–child relationships: From chaos to calm. Early Child Development and Care 193(11–12), 1620–1630. https://doi.org/10.1080/03004430.2023.2220535 
     
    Li, Y., Zhi, W., Qi, B., Wang, L. & Hu, X. 2023. Update on neurobiological mechanisms of fear: Illuminating the direction of mechanism exploration and treatment development of trauma and fear-related disorders. Frontiers in Behavioral Neuroscience 17, 1216524. https://doi.org/10.3389/fnbeh.2023.1216524 
     
    Marin, M.-F., Bilodeau-Houle, A., Morand-Beaulieu, S., Brouillard, A., Herringa, R. J. & Milad, M. R. 2020. Vicarious conditioned fear acquisition and extinction in child–parent dyads. Scientific Reports 10(1), 17130. https://doi.org/10.1038/s41598-020-74170-1 
     
    Öhman, A. & Mineka, S. 2001. Fears, phobias, and preparedness: Toward an evolved module of fear and fear learning. Psychological Review 108(3), 483–522. https://doi.org/10.1037/0033-295X.108.3.483 
     
    Phelps, E. A. & LeDoux, J. E. 2005. Contributions of the amygdala to emotion processing: From animal models to human behavior. Neuron 48(2), 175–187. https://doi.org/10.1016/j.neuron.2005.09.025 
     
    Porges, S. W. 2022. Polyvagal Theory: A science of safety. Frontiers in Integrative Neuroscience 16, 871227. https://doi.org/10.3389/fnint.2022.871227 
     
    Quirk, G. J. & Mueller, D. 2008. Neural mechanisms of extinction learning and retrieval. Neuropsychopharmacology 33(1), 56–72. https://doi.org/10.1038/sj.npp.1301555 
     
    Rachman, S. 1977. The conditioning theory of fear-acquisition: A critical examination. Behaviour Research and Therapy 15(5), 375–387. https://doi.org/10.1016/0005-7967(77)90041-9 
     
    Radua, J., Mataix-Cols, D., Fullana, M. A., Albajes-Eizagirre, A., Harrison, B. J. ym. 2025. Neural correlates of human fear conditioning and sources of variability in 2199 individuals. Nature Communications 16, s41467-025-63078-x. https://www.nature.com/articles/s41467-025-63078-x 
     
    Shin, L. M. & Liberzon, I. 2010. The neurocircuitry of fear, stress, and anxiety disorders. Neuropsychopharmacology 35(1), 169–191. https://doi.org/10.1038/npp.2009.83 
     
    Skversky-Blocq, Y., Shechner, T. & Haaker, J. 2021. Watch and learn: Vicarious threat learning across human development. Brain Sciences 11(10), 1345. https://doi.org/10.3390/brainsci11101345 
     
    Sorce, J. F., Emde, R. N., Campos, J. J. & Klinnert, M. D. 1985. Maternal emotional signaling: Its effect on the visual cliff behavior of 1-year-olds. Developmental Psychology 21(1), 195–200. https://doi.org/10.1037/0012-1649.21.1.195 
     

  • Voiko turvan tunne vaikuttaa immuunijärjestelmäämme?

    Voiko turvan tunne vaikuttaa immuunijärjestelmäämme?

    Turva vahvistaa myös kehoa – mitä uusin tutkimus paljastaa aivojen ja immuniteetin yhteydestä

    Voiko pelkkä katse toisen ihmisen kasvoihin vaikuttaa immuunijärjestelmäämme? Nature Neuroscience -lehdessä julkaistun uuden tutkimuksen mukaan voi. Tutkimuksessa havaittiin, että jo pelkkä näköhavainto mahdollisesta infektiosta, esimerkiksi virtuaalitodellisuudessa nähdyt kasvot, joissa oli ihottumaa, aktivoi immuunijärjestelmää. 

    Tämä löytö tuo lisää pohdittavaa siihen, mitä hermoston ja mielen tutkimus on jo pitkään vihjannut ja moni kokemuksellisesti tuntenut itsessään, miten turvan ja uhan kokemukset eivät ole vain psykologisia tiloja, vaan ne muovaavat myös elimistömme vastustuskykyä. 

    Aivot, mieli ja immuunijärjestelmä tiiviissä vuorovaikutuksessa 

    Hermosto ja immuunijärjestelmä eivät toimi erillään, vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. 

    • Mantelitumake hälyttää, jos jokin näyttää uhkaavalta. 
    • Hypotalamus käynnistää elimistön säätelyjärjestelmiä. 
    • Samalla immuunipuolustus virittyy jo ennen todellista altistusta. 

    Tutkimus osoitti, että tämä ei ole pelkkää teoriaa. Koehenkilöiden verestä mitattiin immuunisolujen aktivoitumista. Pelkkä aivojen tulkinta riitti käynnistämään kehon puolustusreaktion.  

    Mitä turva tarkoittaa immuunijärjestelmälle? 

    Kun hermosto kokee ympäristön turvalliseksi, se ei pidä elimistöä jatkuvassa hälytystilassa. Tämä säästää energiaa ja antaa immuunijärjestelmälle mahdollisuuden toimia tasapainoisesti. 

    Jos taas ihminen elää jatkuvassa epävarmuudessa tai pelossa, hermosto virittää kehoa jatkuvaan valppauteen. Pitkällä aikavälillä tämä voi kuormittaa immuunipuolustusta ja altistaa sairauksille. 

    Turva ei siis ole vain mielenrauhaa. Se on myös biologinen tila, joka tukee vastustuskykyä. 

    Stressihormonit sillanrakentajina turvan ja uhan välillä 

    Kun hermosto havaitsee uhkaa, keho erittää stressihormoneja kuten adrenaliinia ja kortisolia. Ne auttavat hetkellisesti selviytymään: syke kiihtyy, mieli virittyy ja energia kohdistuu toimintaan. Tämä on hyödyllistä lyhyellä aikavälillä ja hetkellisesti.  

    Vuonna 2024 (Alotiby) julkaistu laaja katsaus osoittaa, että akuutti stressi voi tilapäisesti tehostaa immuunivastetta – esimerkiksi kilpailutilanteessa tai lyhyessä stressijaksossa – mutta krooninen stressi heikentää merkittävästi immuunisysteemin toimintaa. Korkea kortisolipitoisuus hidastaa immuunijärjestelmän reaktiota ja tekee meistä alttiimpia sairastumiselle. Tämä mekanismi liittyy aivojen, hypotalamuksen, aivolisäkkeen ja lisämunuaisten muodostamaan HPA-akseliin, jonka kautta stressihormonit, kuten kortisoli, vaikuttavat immuunivasteiden säätelyyn.  

    Kun hälytystila jää päälle, kortisolitasot pysyvät koholla. Tämä heikentää immuunijärjestelmää, kun keho käy ylikierroksilla, tulehdusreaktiot voimistuvat ja vastustuskyky heikkenee. Moni tunnistaa arjesta sen, että flunssa iskee helpoiten kiireessä, valvottuna yönä tai suurten huolien keskellä, tai heti niiden jälkeen. 

    Kun hermosto sen sijaan saa viestin turvasta, kuten läheisen katseesta, rutiinista tai omasta levollisesta hetkestä, stressihormonien eritys vähenee. Elimistön palautuminen käynnistyy ja immuunijärjestelmä saa toimia joustavammin. 

    Turvalliset mikrohetket arjen rikastajina 

    Turva rakentuu usein pienistä asioista. Turvan vahvistaminen ei ole rakettitiedettä, vaikka turvattomalta tuntuvassa ympäristössä tämä voi kuulostaa turhan pehmeältä. Myös pitkään jatkuneen kuormittumisen seurauksena nämä saattavat tuntua turhan pehmeiltä ja pieniltä. Jostain on hyvä kuitenkin lähteä liikenteeseen: 

    • katse, jossa näen että minut huomataan 
    • viesti, johon vastataan, vaikka yhdellä sanalla 
    • yhteinen nauru jostakin pienestä arjen kömmähdyksestä 
    • kysymys: “Miten päiväsi meni?” Tämä toimii molempiin suuntiin. 

    Nämä mikrohetket kertovat hermostolle, ettei ole hätää. Kun keho saa viestin turvasta, immuunijärjestelmä toimii joustavammin. Pienet, toistuvat kokemukset voivat siis olla yhtä merkityksellisiä kuin vaikka liikunta ja näin olla osa kokonaisvaltaista hyvinvointia.  

    Mitä voimme tehdä itse?  

    • Luo ennakoitavia rytmejä: uni, ravinto ja lepo samaan aikaan päivästä. 
    • Harjoittele yhteyden mikrohetkiä: pysähdy katsomaan, kuulemaan ja nimeämään toinen. 
    • Pysähdy omaan kehoosi: tunnista, milloin olo on rauhallisempi ja milloin keho käy ylikierroksilla. 

    Näillä teoilla luomme paitsi mielenturvaa myös keholle suojaavia olosuhteita. 

    Mitä jos turva onkin yksi hyvinvoinnin kulmakiviä? 

    Tietenkään elämä ei ole aina pelkkää turvan luomista suuntaan ja toiseen, vaan siihen sisältyy myös epävarmuutta ja sen sietämistä. Voimme kuitenkin edesauttaa asioita kiinnittämällä huomiota ja opettelemalla tätä huomion kiinnittämistä. Näin hermostomme oppii huomaamaan ja käsittelemään myös isompia, laajempia ja säätelyämme enemmän haastavia asioita. 

    Uusin tutkimus voisi antaa uutta tieteellistä selkänojaa sille, minkä moni on tiennyt jo kokemuksestaan, ettei turva ole pelkkää mielen hyvinvointia. Aivot, mieli ja immuunijärjestelmä toimivat yhdessä. Voisiko turvan tunne olla se yhteinen kieli, jota me kaikki ymmärrämme. 

    Lähteet 

    Ader, R., & Cohen, N. (1993). Psychoneuroimmunology: conditioning and stress. Annual Review of Psychology, 44(1), 53–85. 

    Alotiby, A. (2024). Immunology of Stress: A Review Article. PMC review on stress-immune mechanisms. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC11546738 

    Chrousos, G. P. (2009). Stress and disorders of the stress system. Nature Reviews Endocrinology, 5(7), 374–381. 

    Cleveland Clinic (2023). What Happens When Your Immune System Gets Stressed Out. https://health.clevelandclinic.org/what-happens-when-your-immune-system-gets-stressed-out 

    Dhabhar, F. S. (2009). Enhancing versus suppressive effects of stress on immune function: Implications for immunoprotection and immunopathology. Neuroimmunomodulation, 16(5), 300–317. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC2790771 

    Korkeila, J. (2008). Stressi, tunteiden säätely ja immuniteetti. Duodecim, 124(6), 683–692. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo97123.pdf?utm_source=chatgpt.com 

    Mayo Clinic (2023). Stress symptoms: Effects on your body and behavior. https://www.mayoclinic.org/healthy-lifestyle/stress-management/in-depth/stress/art-20046037 

    Schaller, M. et al. (2025). Visual perception of infection cues elicits anticipatory immune responses. Nature Neuroscience.