Hermoston perusoikeus on turvan tunteen kokemus

Mitä turvan tunne on? Turvaa ei oikeastaan tarvitse kutsua tunteeksi, se on kehon tila. Kun arjen rytmi, ihmissuhteet ja ympäristö tukevat hermostoa, ajattelu kirkastuu, päätökset helpottuvat ja yhteys itseen sekä toisiin vahvistuu. Kun turva puuttuu, emme ole heikkoja, olemme turvattomia. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että turvan kokemus on kovin subjektiivinen kokemus. Eli tunne turvattomuudesta ei automaattisesti tarkoita, että tilanteessa itsessään olisi jotain perustavanlaatuisesti turvatonta, se tuntuu siltä itsessäsi. Avaan myös tätä kirjoituksessa.

Kirjoituksesta löydät myös harjoitteita arkipäivän tilanteisiin omaksuttavaksi.

Mitä “turva” on hermostolle?

Hermosto ei puhu sanoilla, vaan kehon viesteillä. Kun sydän hakkaa, kädet hikoavat tai hengitys muuttuu pinnalliseksi, hermosto kertoo jostain syystä, että on syytä olla varuillaan. Turva näyttää ulospäin pieniltä asioilta: samaan aikaan syödyt ateriat, jokailtainen iltarutiini, tuttu katse, se että joku vastaa viestiin. Järkeilemällä nämä vaikuttavat pieniltä asioilta, mutta hermostolle ne ovat isoja.

Aivot käsittelevät turvaa ja uhkaa eri reittejä pitkin. Uhkareaktiot aktivoituvat limbisen järjestelmän (erityisesti mantelitumakkeen) kautta nopeasti ja automaattisesti. Turvan kokemukset sen sijaan liittyvät laajempiin verkostoihin, joissa mukana on aivorunko, väliaivot ja etuotsalohko.

Kun hermosto kokee turvaa, vagushermo ja sosiaalisen yhteyden järjestelmä ovat aktiivisia, mikä rauhoittaa sekä kehoa että mieltä. Tämä selittää, miksi pienet turvalliset kohtaamiset voivat tuntua hermoston tasolla niin suurilta.

Turvattomuus näkyy usein hienovaraisina merkkeinä, kuten jatkuvana varuillaan olona, säpsähdyksenä puhelimen soidessa tai vaikeutena levätä tai pysähtyä silloinkin, kun olisi aikaa. Hermosto ei tällöin anna lupaa pysähtyä, vaan pitää meidät varmistamassa, ettei mitään uhkaa ole tulossa.

Polyvagaalinen näkökulma selittää ilmiötä hermoston tasolla. Kuvaan tässä hyvin tiivistetysti ja yksinkertaistetusti eri hermostolliset tilat ja palaamme niihin useamman kerran eri kirjoituksissa:

• Sosiaalinen yhteys / lepotila: hengitys virtaa, kasvojen lihakset elävät, kuulemme toisen sävyt ja pystymme olemaan uteliaita.
• Taistelu / pako: kiihtynyt pulssi, levoton mieli, lyhyet lauseet, katse hakee uhkaa.
• Jähmettyminen / irtautuminen: turtumus, aloitekyvyttömyys, “en tunne mitään.”

Turvaa ei siis rakenneta pelkillä sanoilla, vaan suhteilla, rajoilla ja rytmeillä. Kolme avaintekijää:

• Yhteys: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, myös silloin kun olemme keskeneräisiä.

• Rytmi: toisteisuus, joka antaa keholle ennakoitavuutta (uni, ravinto, liike, pysähtyminen).

• Ennakoitavuus: sopivasti rajoja ja rutiineja; mitä vähemmän arvaamattomuutta, sitä enemmän kapasiteettia säätelyyn.

Turva ei useinkaan rakennu suurista eleistä, vaan arjen mikrohetkistä. Kun lapsi tietää, että vanhempi tulee hakemaan aina samaan aikaan, tai tervehtii ovella iloisesti tuulikaapissa lojuvista vaatteista huolimatta. Kun puoliso kysyy, miten päiväsi meni, vaikka vastaisit vain lyhyesti. Nämä pienet kokemukset kertovat hermostolle, etten ole jäänyt yksin ja olen mielessä. Toistettuna ne muodostavat rytmin, joka luo luottamusta arjessa.

Pää uskoo turvaan, mutta hermosto ei

Moni tunnistaa tilanteen: järjellä tiedän, ettei ole vaaraa, silti keho käy ylikierroksilla. Selitys on yksinkertainen: tietoisuus ja kehon tila eivät aina ole samaan aikaan samassa paikassa. Ajattelu voi olla turvassa, keho ei vielä.

Aivot eivät käsittele kokemuksia tyhjiössä, vaan yhdistävät uudet tilanteet menneisiin malleihin. Hippokampus toimii muistojen “arkistona”, kun taas mantelitumake (amygdala) hälyttää nopeasti, jos jokin muistuttaa aiemmasta uhasta. Tämä selittää, miksi keho voi reagoida voimakkaasti tilanteessa, joka ei objektiivisesti ole vaarallinen. Tällöin hermosto vertaa hetkeä vanhoihin kokemuksiin ja käynnistää hälytyksen varmuuden vuoksi. Kun tiedostamme tämän, voimme alkaa erottaa toisistaan nykyhetken todellisen turvallisuuden ja menneisyyden jättämät jäljet.

Tässä kohtaa mentalisaatio astuu mukaan tukemaan. Mentalisaatio tarkoittaa, että pidämme mielessä, että sekä minulla että toisella on mieli – eli kokemuksia, ajatuksia, tarpeita ja tulkintoja, jotka voivat olla ristiriidassa ilman, että kumpikaan on väärässä. Kun pysähdymme kysymään:

• “Mitä luulen toisen ajattelevan minusta juuri nyt?”
• “Mitä tunnen kehossani tällä hetkellä – ja mikä tarve voisi olla tämän tunteen alla?”

Näin tulemme siirtäneeksi kuin vahingossa itsemme “selviytymistilasta” uteliaaseen tutkimiseen. Se ei yksin sammuta hälytystä, mutta luo tilaa, jonka sisällä säätely on mahdollista. Kun pysähdymme tutkimaan itseämme uteliaasti, aivojen etuosa (etuotsalohko) aktivoituu. Tämä alue liittyy ajatteluun, suunnitteluun ja itsehillintään. Se auttaa ottamaan pienen välimatkan automaattiseen reaktioon ja näkemään tilanteen laajemmin. Hermoston kannalta tämä tarkoittaa, että hälytys ei enää yksin ohjaa toimintaa, vaan mukaan tulee harkinta ja mahdollisuus säädellä. Ja kyllä, tämä on käytännössä usein vaikeaa, kun “tunteet ovat ottaneet vallan”.

Turva on myös subjektiivinen kokemus

Turvan kokemus ei synny vain ulkoisista olosuhteista, vaan myös siitä, miten hermosto tulkitsee tilanteen. Se mikä yhdelle on neutraali keskustelu, voi toiselle tuntua uhalta – riippuen aiemmista kokemuksista ja hermoston herkkyydestä. Tämä tarkoittaa, että kaikki turvattomuus ei tule ulkopuolelta. Joskus oma sisäinen historia, muistot ja opitut mallit värittävät nykyhetkeä. Kun tämän ymmärtää, syntyy mahdollisuus pysähtyä tutkimaan, että onko uhka tässä hetkessä todellinen vai kertooko kehoni menneestä? Näin turvaa voi alkaa rakentaa sisältä käsin, eikä vain odottaa sen tulevan ympäristöstä.

Hermosto on joustava ja oppii uutta

Monenlaiset elämäntilanteet vaikuttavat turvan kokemiseen, hermoston turvan löytymiseen ja tätä kautta reaktioihimme arjessa. Kapasiteettiamme haastaa työelämän kiire, sosiaalinen media tai lapsiperheiden arki haasteineen ja kuinka voimme yhteiskunnallisesti vaikuttaa niihin.

On tärkeää muistaa, että hermosto on joustava ja oppii uutta koko elämän ajan. Vaikka turva olisi joskus jäänyt kokematta, sitä voi rakentaa vähitellen uudelleen, kohtaaminen, katse, oivallus ja henkäys kerrallaan. Tämän tiedostaminen jo voi tuoda pientä hermostollista rauhaa ja luoda mahdollisuuden käynnistää itseä ja ympäristöä tukevia toimenpiteitä.

Muutama harjoitus säätelyn tueksi

Pienet teot, toistettuna. Valitse näistä neljästä vaihtoehdosta 1–2 ja tee viitenä päivänä peräkkäin.

1. Jarru ennen reagointia
Kun huomaat reagoivasi nopeasti, pysähdy hetkeksi ja kysy itseltäsi:

• “Mitäköhän minussa liikahti?”
• “Mitä oletan toisen aikovan?”
• Vastaa vasta tämän jälkeen.
  
  Tämä yksinkertainen pysähdys aktivoi aivojen harkinnasta vastaavia osia (etuotsalohkoa) ja vähentää automaattisten selviytysreaktioiden voimaa. Jos huomaat saavasi koppia tästä edes joskus, tiedät olevasi jo pitkällä.
  Muista: välillä onnistuu paremmin, välillä ei ja se on täysin normaalia. Ole armollinen itsellesi.

2. Luo sama pieni alku joka päivä: esimerkiksi lasi vettä, ikkunan avaaminen ja kolme hidasta uloshengitystä. Kehon viesti on tällöin: “tämä on tuttu kohta.”

Vältä tarttumasta puhelimeen heti sängyssä tai välittömästi noustessasi. Miksi?

• Kun aivot heräävät, ne ovat vielä herkkiä ja siirtymässä unesta valvetilaan. Jos syötät niille heti kirkasta valoa, nopeita ärsykkeitä ja pirstaleista tietoa (viestit, uutiset, some), aivot käynnistyvät “valppausmoodiin” ja stressijärjestelmä aktivoituu.
• Tämä tarkoittaa, että etuotsalohko ei ehdi ottaa ohjausta rauhassa, vaan limbinen järjestelmä ja dopamiinijärjestelmä kaappaavat huomion: mieli alkaa jo aamusta hakea uutta ärsykettä, pientä palkintoa ja mahdollisia uhkia.

Kun sen sijaan aloitat päivän rauhallisella rutiinilla, hermosto saa viestin ennakoitavuudesta ja aivot käynnistyvät tasapainoisemmin. Tämä vaikuttaa koko päivän vireyteen, keskittymiskykyyn ja mielialaan.

3. Yhteyden mikrohetki
Turvaa syntyy usein pienistä hetkistä, ei suurista neuvoista.

Kokeile tätä kolmen askeleen pysähdystä:
Katse – pysähdy katsomaan toista lempeästi.
Nimen sanominen – kutsu toinen näkyväksi nimeltä.
Yksi konkreettinen huomio – esimerkiksi: “Huomaan, että vaikutat jotenkin kiukkuiselta.”’
-> Ei neuvoa, ei ratkaisua, vain yhteyden luominen.

Tällainen mikrohetki herättää hermoston sosiaalisen yhteyden järjestelmän (polyvagaalinen ventraalivagus), joka rauhoittaa sykettä, laskee lihasjännitystä ja lisää kokemusta nähdyksi tulemisesta. Aivoissa se vahvistaa peilisolujen ja empatiaverkostojen toimintaa, jolloin toinen kokee olevansa turvassa ja kuultu. Pieni hetki voi muuttaa vuorovaikutuksen suuntaa merkittävästi.

4. Kuormituksen kartta. Pieni pysähdys illalla antaa hermostolle mahdollisuuden rauhoittua ja aivojen jäsentää kuormitusta. Harjoitus tukee siirtymistä selviytymismoodista rauhoittumiseen ja lisää hallinnan tunnetta, kun asiat tulevat näkyviksi.

Kun nimeät yhdenkin asian kuhunkin sarakkeeseen (lisään / vähennän / säilytän), etuotsalohko aktivoituu – ja otteen tunne tilanteesta vahvistuu.

Pienin mahdollinen muutos voittaa. Hermosto ei kaipaa harppauksia, vaan ennakoitavuutta ja toistoa.

Esimerkki:

• Lisään: enemmän iltasatua lapselle/itselle
• Vähennän: puhelin sängyssä
• Säilytän: iltatee

Suositeltavaa luettavaa

Jos haluat syventää aihetta helposti lähestyttävien teosten kautta, voit lueskella näitä:

• Dana, D. (2021). Polyvagaaliteoria käytännön terapiatyössä. Viisas Elämä.
• Porges, S. W. (2023). Polyvagaaliteoria – tunnetilan säätelyn ja sosiaalisen käyttäytymisen hermostollinen perusta. Viisas Elämä.
• Punkanen, M. (2025). Traumatisoitunut keho ja mieli. Tuuma.
• Siegel, D. J. (2013). Mindsight – muutoksen tiede. Viisas Elämä.
• van der Kolk, B. (2022). Jäljet kehossa. Viisas Elämä.

---

Lähteet

Alter, A. (2017). Irresistible: The Rise of Addictive Technology and the Business of Keeping Us Hooked. Penguin Press. 
 
Bateman, A., & Fonagy, P. (2016). Mentalization-Based Treatment for Personality Disorders: A Practical Guide (2nd ed.). Oxford University Press. 
 
Cassidy, J., & Shaver, P. R. (Eds.). (2016). Handbook of Attachment (3rd ed.). Guilford Press. 
 
Cozolino, L. (2017). The Neuroscience of Psychotherapy (3rd ed.). W. W. Norton. 
 
Dana, D. (2018). The Polyvagal Theory in Therapy. W. W. Norton. 
 
Feldman, R. (2017). The neurobiology of human attachments. Trends in Cognitive Sciences, 21(2), 80–99. https://doi.org/10.1016/j.tics.2016.11.007 
 
Fonagy, P., Gergely, G., Jurist, E., & Target, M. (2002). Affect Regulation, Mentalization, and the Development of the Self. Other Press. 
 
LeDoux, J. (2015). Anxious: Using the Brain to Understand and Treat Fear and Anxiety. Viking. 
 
Montag, C., & Diefenbach, S. (2018). Towards Homo Digitalis: Important Research Issues for Psychology and the Neurosciences at the Dawn of the Internet of Things and the Digital Society. Sustainability, 10(2). https://doi.org/10.3390/su10020332 
 
Porges, S. W. (2007). The polyvagal perspective. Biological Psychology, 74(2), 116–143. https://doi.org/10.1016/j.biopsycho.2006.06.009 
 
Porges, S. W. (2011). The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-Regulation. W. W. Norton. 
 
Schore, A. N. (2012). The Science of the Art of Psychotherapy. W. W. Norton. 
 
Schore, A. N. (2019). Right Brain Psychotherapy. W. W. Norton. 
 
Siegel, D. J. (2012). The Developing Mind: How Relationships and the Brain Interact to Shape Who We Are (2nd ed.). Guilford Press. 
 
van der Kolk, B. (2014). The Body Keeps the Score. Viking.